On siis elokuun viimeinen päivä. Kesän viimeinen päivä, jos kalenteria katsoo. En ole hetkeen katsonut. Tämä on ollut sellainen kesä.

Kun joku kysyy, mitä tein kesällä, olen ottanut tavaksi vastata, että en mitään. En tosiaankaan tehnyt kauheasti mitään. Viipaloin persikoita, pesin kirsikoita, kävelin Eiranrantaan. Kääntelin kirjojen sivuja, varmasti satoja mutta luultavammin tuhansia. Kävin kerran Toijalassa. Ostin Valkeakosken Lidlistä valtavan puhallettavan flamingon – olen aina unelmoinut sellaisesta. Siihen tuli heti reikä, mutta ei se oikeastaan harmittanut. Olin ehtinyt 20 minuuttia elää unelmaani. Flamingo, aurinko, ystävät ja taskulämmin järvi.

Uin joka päivä, siihen asti kun yllättävä tuuli mylläsi yhtäkkiä Eiranrannan veden hyytävän kylmäksi. Mietin usein, että tämä voisi olla yksi life goal:

Asua jossain, missä aamu- ja iltauinnit kuuluisivat arkipäiviin, eivät vain lomaan. 

Joten – mitä tein kesällä? Enpä juuri mitään.

Jos taas joku kysyisi, millainen kesä minulla oli… vastaisin ehkä, että erikoinen ja oikein hyvä. Minulle tämä kesä oli hiljentymisen ja hidastamisen kesä. Sisäänpäin kääntymisen, itsetutkiskelun kesä. Kesä jolloin en tuntenut oloani yksinäiseksi vaikka puhelimeni soi harvoin. Enpä pahemmin itsekään soitellut.

Kesä jolloin mitään ei oikeastaan tapahtunut, ja silti kesä joka vei minua eteenpäin enemmän kuin yksikään aikaisempi.

Joku muistutti minua juuri yhdestä lauseesta, jonka kirjoitin kirjaani: pysähtyminen on etenemistä. Se ei tunnu koskaan siltä siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin sen ymmärtää. Itsekin näen sen kirkkaasti nyt, kesän vikana päivänä, kun katson pari kuukautta taaksepäin. 

Jäin lomalle heinäkuun tokalla viikolla. Ensimmäiset pari päivää mietin, mitä kaikkea haluan nyt tehdä, kun voin vihdoin tehdä kaikkea sellaista mille yleensä ei muka ole aikaa tai energiaa. Piirtää! Käydä taidenäyttelyissä! Juoda viiniä terasseilla! Mennä tanssimaan! 

Sitten huomasin, että oikeastaan en halunnut tehdä mitään muuta kuin maata ja lukea. Maata rannalla ja lukea, maata puistossa ja lukea. Joskus en jaksanut sitäkään – eväiden ja vilttien ja vesipullojen pakkaaminen tuntui liian vaivalloiselta. Joten sellaisina päivinä makasin sängyssä ja luin.

Ensimmäiset kaksi päivää mieltäni kalvoi ajatus, että et voi tehdä näin. Et voi käyttää lomaasi tällaiseen. Et voi maata kaikkien aikojen hellekesänä sisällä pimennysverhot ikkunassa ja vain lukea kirjoja.

Kävin sen äänen kanssa keskustelua muutaman päivän. Sitten pääsimme yhteisymmärrykseen: jos minun tekee mieli nyt vain maata paikallani ja lukea, se on luultavasti se, mitä kehoni ja mieleni juuri nyt eniten tarvitsee.  

Ja sitten,

antauduin. Päästin irti viimeisistäkin hätäisistä ajatuksista, annoin viimeistenkin vastaan hangottelevien lihassäikeiden rentoutua. Sulauduin patjaan niin että lopulta meistä tuli yhtä. Minä ja futonpetari. Minä ja vähän liian kuuma mutta ihanan kahiseva untuvapeitto. Mikä trio! 

Heittäydyin pehmeyteen lillumaan, kuin turvalliseen syliin jossa minulta ei vaadita mitään. Minua vain kannatellaan.

(Mietin, että voisin itse useammin olla itselleni se syli – ja tänä kesänä olinkin.) 

Meillä on niin kauheasti näitä pelkoja, mitä tulee pysähtymiseen. Että jos pysähdymme, se on merkki siitä että meissä on jotain vikana.

Jos tarvitsen lepoa enemmän kuin yhteiskunta pitää soveliaana, tarkoittaako se että olen patalaiska tai että minulla on jokin sairaus? Onko se vääjäämättä merkki depressiosta tai siitä että on luovuttanut elämän ja unelmien suhteen?

Voin kertoa tämän kesän kokemuksella, että ihminen voi maata melkein kuukauden sängyssä ja olla silti mitä loistavimmalla tuulella, tyytyväisempi ja onnellisempi kuin ehkä ikinä.

Ja peloista kauhein: jos pysähdyn, mitä jos en pääse enää liikkeelle ollenkaan? Siksi ajattelemme, että on parempi nyt tehdä, tehdä, tehdä, näyttää kiireiseltä ja hyödylliseltä ja tuotteliaalta maailman silmissä. Humandoing, harvoin humanbeing. 

Se pelko on aivan turha. Kenenkään ihmisen sielun syvin toive ei ole olla enää koskaan tekemättä yhtään mitään. 

Kun annoin itselleni luvan maata koko päivän sängyssä, illalla heräsi usein ajatus: olispa hauskaa lähteä uimaan. Taidanpa soittaa ystävälle ja kysyä lähipuistoon iltapiknikille.

Aina: olispa hauskaa, taidanpa… ei koskaan: mun pitäis.

Levolle antautuminen on vähän kuin lannoittaisi köyhtynyttä maaperää. Alkuun näyttää siltä, että mitään ei tapahdu (“ethän sä edes tee mitään!”) mutta jonkin ajan päästä jotain alkaa versoa. 

Omalla kohdallani versominen tarkoitti esimerkiksi sitä että aloin pitkästä aikaa taas saada ideoita erilaisiin projekteihin. Aloin pitkästä aikaa innostua kirjoittamisesta ja tarinoista. Aloin saada enemmän “olispa hauskaa…” ajatuksia kuin “mun pitäis” -ajatuksia, joten kun tein asioita, niiden tekeminen tuntui aidosti tyydyttävältä ja innostavalta. (Kyllä, kävin lopulta paljon taidenäyttelyissä! Ja pari kertaa terassilla juomassa viiniä. En piirtänyt mitään, mutta ajattelin sitä toisinaan.)

Mutta ennen kaikkea, tämän toimettomuuden kesän todellinen grand prix oli se, että sain kristallinkirkkaan yhteyden itseeni. Ja mikä voisi viedä elämää enemmän eteenpäin? Mikä tekeminen, mikä suoritus, mikä diplomi? No ei mikään. Mikään ei voi viedä yhtä isoin harppauksin sitä kohti, mitä oikeasti haluaa kuin se, että kuulee ja kuuntelee sitä joka niitä asioita haluaa. Eli itseään. 

Kuten kirjoitin viime viikolla, viime keväänä tein päätöksen alkaa kuunnella omaa sisäistä ääntäni – ja ans kun kerron että se ei ole koskaan puhunut yhtä kirkkaasti ja selkeästi kuin tämän hiljentymisen ja hidastamisen kesän aikana.

Sen myötä vähän kaikki on muuttunut – päätin olla syksyllä palaamatta enää samoihin töihin, joita tein ennen kesälomaa. Aloin syödä ja liikkua eri tavalla. Aloin kävellä ja puhua eri tavalla. Aloin käydä pitkästä aikaa treffeillä koska muistin että olen aika nasta tyyppi, ja että maailmassa on varmaan muitakin nastoja tyyppejä, eikä minun tarvitse miettiä näitäkään asioita yhtään sen monimutkaisemmin. Aloin puhua itselleni eri tavalla. Rakastuin vähän itseeni. Elämääni alkoi virrata minulle oikealta tuntuvia juttuja todisteena siitä, mitä olin jo pitkään epäillyt: että loputtomalla tekemisellä voin saavuttaa asioita, mutta autenttisella olemisella asiat tulevat minun luokseni. Parempi diili, jos minulta kysytään. Aloin luottaa enemmän itseeni ja elämään ja kaikkeen sellaiseen. Olin enimmäkseen tosi onnellinen, vaikka mitään erityistä ei tapahtunut. Oli kuitenkin uusia perunoita ja rucolaa.

Yksi asia, jonka tajusin tänä kesänä: jos minulla on visio, jonka toivoisin toteutuvan, sen vision toteutumisen kannalta

aivan! yhtä!! tärkeää!!! 

on se mitä en tee kuin se mitä teen.

Se mille sanon kyllä, ja se mille sanon ei.

Se, että en tee mitään, vie minut luultavasti lähemmäs tavoitettani kuin se, että teen valtavasti, mutta vääriä asioita. Siksi joskus pysähtyminen on etenemistä.

Jokainen askel vie johonkin suuntaan. Se tarkoittaa sitä, että askeleet, jatkuva tekeminen, kiireisenä pysyminen, ainainen tavoittelu ja suorittaminen – ne voivat viedä myös siihen suuntaan, johon ei oikeastaan tahtoisi mennä. (Tai aina vain syvemmälle nykytilanteeseen, joka ei ehkä tunnu erityisen hyvältä.)

Eikö silloin olisi parempi pysähtyä ja odottaa? Odottaa niin kauan, kunnes tunnen, että ah juu – tämä on askel oikeaan suuntaan.

Helsingistä katsottuna Tampere ja Lappeenranta ovat ihan eri suunnissa. Jos olen puolimatkassa Tampereelle enkä ole varma miten pääsen perille, en varmaankaan ala yhtäkkiä juosta kohti Lappeenrantaa koska ajattelen että on parempi olla “tehokas” ja “aikaansaava” kuin pysähtyä tienposkeen odottamaan ohjeita? En kai? Enhän?

Enpä…

Olemme niin tottuneita siihen, että koko ajan on parempi tehdä jotain, tai vaikka vain esittää tekevänsä jotain, kuin pysähtyä odottamaan (sisäistä) ohjeistusta seuraavasta askeleesta. Tai lepäämään, tai ihan vain fiilistelemään. Fiilistely ilman päämäärää – täysin aliarvostettua.

Ehkä se alkaa jo kotoa, jos kotona sohvalla makoilua ei katsota hyvällä. Itse olen oppinut sen myös koulusta. Mitä siinä haaveilet, saattoi opettaja sanoa, jos olin jo saanut tehtävät tehtyä ja tuijottelin ikkunasta ulos. Haaveilenpa juurikin. 

Muistan yhden kesätyöpaikan. Toimisto, kuolettavan hiljaista. Usein minulla ei ollut mitään tekemistä. Vaeltelin tyypiltä toiselle ja kyselin, olisko jotain hommaa. Ei täältä työt kesken lopu, heh heh, kuului aina vastaus, mutta en yleensä kuitenkaan saanut mitään tehtäviä. Joten opin esittämään, että tein jotain. Järjestelin papereita, jotka olivat jo järjestyksessä. Keitin kahvia, jota kukaan ei juonut. Tein ehkä kaksi tuntia päivässä töitä ja loput kuusi tuntia esitin tekeväni jotain “hyödyllistä”. Jälkikäteen mietin, että ehkä ne muutkin tekivät niin, ja siksi kellään ei koskaan oikeasti ollut antaa minulle tehtäviä.

Järjetöntä.

Ajatelkaa, millainen maailma olisi jos käyttäisimme luovaan ideointiin, innostavaan tekemiseen ja lepäämiseen kaiken sen ajan, jonka nyt käytämme turhiin palavereihin ja “hyödyllisen” tekemisen esittämiseen. 

Ajattelin nyt tulevana syksynä testata tätä ajatusta käytännössä, yhden naisen otannalla.

Ja koska universumilla on erinomainen huumorintaju, kesä jolloin systemaattisesti kieltäydyin ottamasta askelia väärään suuntaan, päättyi jalan murtumiseen. (Tästähän alkaa tulla jo perinne.) Nyt en siis ota askelia paljon mihinkään suuntaan…

… saattaisi joku luulla.

Itsehän tiedän, tästä kesästä viisastuneena, että voin maata seuraavankin kuukauden sohvalla jalka nilkkatuessa, ja silti edetä harp pauk sin jotain hienoa kohti.

Löysin online-treenin, johon olen hurahtanut. Tämä on historiallista. En ole koskaan aikaisemmin tainnut tehdä yhtäkään kotitreeniä alusta loppuun asti, saati että olisin tehnyt sen seuraavana päivänä uudestaan. 

Eilen mietin, että miten onkin näin: että eteeni tulee nykyään tasaisena virtana asioita, jotka ovat oikeita juuri minulle? Sellaisia, joita en ole osannut edes etsiä tai pyytää. 

(Tai, minun ja kotitreenin tapauksessa: jollaisia en uskonut olevan edes olemassa, heh.) 

Luen juuri oikeat kirjat ja kuulen juuri oikeat podcastit juuri oikealla hetkellä. 

Elämääni asteli (elegantisti ja ninjamaisen äänettömästi, tietty) maailman ihanin ja helpoin ja kiltein kissa, vaikka en ole koskaan ajatellut olevani kissaihminen.

Löysin ihan vahingossa ruokavalion, joka on vihdoin alkanut parantaa niitä ongelmia, joita olen yrittänyt vuosikausia ratkoa kaikenlaisilla ruokavalioilla, hoidoilla, lääkkeillä ja lisäravinteilla.

Sitten tajusin että tämä kaikkihan alkoi viime keväänä. 

Viime keväänä tein tietoisen päätöksen alkaa oikeasti kuunnella itseäni ja luottaa itseeni.

Enkä siis niitä ääniä päässä (turha hihitellä siellä, kaikki me kuulemme ääniä) jotka jauhavat enimmäkseen siitä mikä kaikki voi mennä pieleen, ja miksi en voi tehdä sitä ja tätä, ja mitä muutkin ajattelevat, ja – tietysti, klassikkojen klassikko – millä ajattelit maksaa laskut? 

Vaan kuunnella sitä toisenlaista ääntä, joka ei puhu epätoivoisin kysymyksin jotka saavat pään kiehumaan. Se puhuu tavalla, joka tuntuu rauhalta koko kehossa.

Ne kaksi ääntä ovat tietenkin mieli ja se, mitä voisi kutsua intuitioksi tai sisäiseksi viisaudeksi. Itse kutsun sitä ytimeksi.

Viime keväänä mietin yhdellä päiväkävelyllä, että olen elänyt enimmäkseen mielen johdattamana kolme vuosikymmentä. Ei siinä ole huonosti käynyt, joskaan ei aina hyvinkään. Parhaat jutut, isoimmat jutut, ovat kuitenkin aina olleet seurausta siitä, että olen uskaltanut kuunnella mielen sijaan kehoa ja sisäistä viisautta.

Päätin kokeilla mitä tapahtuu jos tästedes yrittäisin elää aina niin.

Jos jokin ei tunnu totuudelliselta tai minulle oikealta, en tee sitä. Jos jokin tuntuu hyvältä ja oikealta, teen sen, vaikka en osaisi sitä järjellä selittää ja perustella.

(Ylipäätään olen pyrkinyt lopettamaan ihan kaikenlaisen selittelyn ja perustelun. Mieli tarvitsee perusteluja, sisäinen viisaus ei.)

Joten, eihän tässä oikeastaan ole mitään sen kummempaa mysteeriä:

mitä enemmän valitsen itselleni oikeita asioita,
sitä enemmän elämä tuo eteeni itselleni oikeita asioita.

Vaikka nyt sitten pilates-videoita tai podcasteja. Tai töitä tai ihmisiä. Olen alkanut iloita kaikesta yhtä paljon, koska jokainen “pieni” tai “iso” ilonaihe on oikeastaan seurausta samasta ja johtaa samaan.

Konventionaalinen viisaus sanoo:
Saat sen, minkä eteen teet kovasti töitä.

New age -viisaus sanoo:
Saat sen, mitä kohti suuntaat ajatuksesi. 

Kumpikaan ei ole ihan väärässä. Mutta kumpikin niistä olettaa, että täytyy tietää ja päättää. Täytyy tietää ja päättää, mitä haluaa, ja sitten alkaa määrätietoisesti kulkea sitä kohti.

Siinä on vain sellainen ongelma, että heti kun päätän haluavani jotain, tulen hyvin tietoiseksi siitä, että minulla ei vielä ole sitä. Ja sitten alan ehkä hieman huolestua, että mitä jos en ikinä saakaan sitä? (Taas mieli asialla.) Ja silloin huomioni ei enää ole siinä, mitä on tai edes mitä haluan, vaan siinä, että en ole vielä siellä missä haluaisin olla. 

Ja se ei tunnu kovin hyvältä.

…mikä on oikeastaan koko jutun juoni. Että tuntuisi hyvältä eikä ns. paskalta tai edes ihan suht siedettävältä.

Entä jos ainoa asia, joka tarvitsee tietää ja päättää on:

Haluan elää itselleni rehellisesti ja uskollisesti. Haluan kuunnella (ja uskoa!) omaa, sisäistä viisauttani.

Ja sitten vaan alkaa tehdä valintoja sen mukaan, aina kun tulee mahdollisuus valita. Ja niitähän tulee. Pieniä valintoja, isojakin valintoja – joka päivä, kymmeniä.

Entä jos ainoa kysymys, joka tarvitsee kysyä, on:

Miten voisin tuntea oloni paremmaksi nyt?

Ja sitten tehdä valintoja sen mukaan. Pieniä, isojakin.

Seurata niitä kuin leivänmuruja, tietämättä mihin ne johtavat. (Yllätyksethän ovat oikeastaan puolet hauskuudesta.)

Kun valitsen itselleni oikeita asioita, eteeni tulee koko ajan lisää itselleni oikeita asioita. Sellaisiakin joita en ole etukäteen “päättänyt” haluavani tai etsiväni.

Kun teen asioita, joista tulee hyvä olo – the better it gets, the better it gets. 

Kun en vain ajattele millainen ihminen haluaisin olla vaan oikeasti toimin kuten sellainen ihminen toimisi – kas, silloin olen jo sellainen ihminen. 

Tämän siis hiffasin, siinä jumppamatolla koipia nostellessani:

Ehkä en saakaan sitä minkä eteen teen eniten töitä, 

tai sitä mitä eniten ajattelen, 

vaan

saan sen mitä olen.

***

(PS. Olennaista ei ole se, mitä treeniä minä olen innostunut tekemään, vaan se mikä tuntuu oikealta juuri sinulle. Mutta koska tiedän että saan tästä sata kysymystä, ja koska hyvistä asioista on aina ilo vinkata, niin treeni johon olen hurahtanut on Melissa Wood Health. Helpostilähestyttävän lyhyitä pilates-tyyppisiä sarjoja, ja Melissan ohjaustyyli on ihanan rauhallinen ja lempeä ja silti energinen. 

Ruokavalio on monimutkaisempi asia, mutta se tuli eteeni kun päätin unohtaa kaiken mitä olen kuullut siitä miten “pitäisi” syödä ja alkaa vain kuunnella, mitä minun kehoni haluaa. Ja let me tell you my friend – se haluaa vihanneksia ja hedelmiä. Ei puolta kiloa päivässä, vaan tyyliin kolme.)