Koti

9×27 -rituaali järjestää kodin ja pään

6.7.2021

Lopussa myös idea siihen, miten tätä metodia voi itse asiassa toteuttaa myös rannalla tai riippukeinussa makoillessa. Ja toisaalta: tämä rituaali olisi varmaankin hyödyllinen lähes jokaisella kesämökillä, nehän jos mitkä tuppaavat olemaan täynnä kaikkea ihme rojua.

Tein keväällä pitkästä aikaa feng shui -rituaalin, jonka alkuperäinen muoto on se, että yhdeksän peräkkäisen päivän aikana kotoa poistetaan 27 tarpeetonta tai huonoja viboja herättävää esinettä. Koska olen kompulsiivinen kaappienläpikäyjä, minulla ei enää ollut noin paljon tarpeetonta tavaraa, joten tein tällä kertaa rituaalin versiona 9×18.

Ajatus rituaalin takana on yksinkertainen: kun luovumme siitä, mikä ei enää palvele meitä, teemme tilaa sille, mitä haluamme elämäämme lisää. 

Tämä rituaali on mainio esimerkiksi vuodenaikojen vaihtuessa, silloin kun elämässä on alkamassa uusi vaihe tai silloin, kun toivoisi että elämässä alkaisi uusi vaihe.

Kun tuntuu, että elämä on vähän jumissa ja kaipaa jotain uutta. Tämä tuppaa pistämään asioihin vauhtia.

“Säännöt” ovat simppelit:

  1. Yhdeksän perättäisen päivän ajan poista kotoasi 27 tarpeetonta, rikkinäistä tai huonoja fiiliksiä herättävää tavaraa. Siis 27 tavaraa per päivä.

  2. Jos päivä jää väliin, aloita alusta.

  3. Poista tavarat fyysisesti kotoa mieluiten saman päivän aikana: vie kierrätykseen, lahjoita, myy pois, vie roskat roskiin. Älä siis vain kerää tavaroita varastoon tai Ikea-kassiin ja ajattele, että hoidat ne sitten myöhemmin. Silloin jumahtanut energia ei liiku mihinkään.

Turhasta luopumisella on aina myönteinen vaikutus kodin ilmapiiriin ja omaan mielialaan, tekipä sen miten tahansa. Joten voit ihan vapaasti päättää noudatatko sääntöjä vai et. Olen itse kuitenkin huomannut, että juuri rituaaliin sitoutuminen tekee siitä niin voimakkaan työkalun.

Jos kotiin on vuosien aikan kertynyt paljon turhaa tavaraa, urakka voi tuntua ylitsepääsemättömältä ja siksi voi olla vaikea aloittaa. Tämä rituaali voi helpottaa alottamista – ei tarvitse tehdä kaikkea kerralla, riittää kun karsit 27 tavaraa kerrallaan.

Feng shuissa yhdeksän on merkityksellinen numero. Se viittaa esimerkiksi syklin päätökseen ja ympyrän sulkeutumiseen. Siksi tässäkin rituaalissa huristellaan yhdeksällä jaollisilla numeroilla (18, 27, miksei 36).

27 tavaraa yhdeksän päivän ajan voi tuntua paljolta (sehän tekee yhteensä 243 tavaraa). Mutta lupaan, että tyypillisessä suomalaiskodissa se ei ole juttu eikä mikään. Keskimääräisessä suomalaiskodissa on n. 50 000 tavaraa, joista aivan varmasti enemmän kuin 243 on tarpeetonta ja rikkinäistä, ehkä jopa ihan kirjaimellista roskaa.

Jokainen paperi, pullonkorkki, jokainen kuivahtanut kynä ja pariton sukka, jokainen vääntynyt paperiklipsi tai pakasterasian kansi ilman rasiaa on yksi tavara. Usein jo pelkästään papereita järjestelemällä saa ekan tai useammankin päivän plakkariin.

9×27-rituaalia voi ajatella puhtaasti kodin järjestelemisenä ilman sen kummempaa hörhöulottuvuutta. Silläkin tavalla siitä on varmasti hyötyä kaikille, koska koti ilman turhaa tavaraa on aina ilmapiiriltään mukavampi, toimivampi ja helpompi pitää siistinä.

Itse saan tästä kuitenkin eniten irti, kun ajattelen sitä nimenomaan rituaalina, yhtä paljon henkisenä matkana kuin siivoamisena.

Asetan aina intention ennen aloittamista: mille teen tilaa?

Toivotan tervetulleiksi kaikki tunteet ja ajatukset, kaikki menneisyyden asiat jotka haluavat nousta pintaan. Ne eivät tule kummittelemaan huvikseen – ne plumpsahtavat pintaan siksi, että ne on aika kohdata, käsitellä ja päästää menemään.

On niin hassua, millainen henkinen vaikutus kaappien kaivelulla voi olla. Kun uskaltaa pysähtyä ajatusten ja tunteiden pariin, voi sukkalaatikonkin äärellä käyä läpi yllättävän suuria asioita. Omaa menneisyyttä, omaa tulevaisuutta ja sitä mitä siltä toivoo. Sitä millainen ihminen on ja millainen haluaa olla.

Kevään rituaalissa isoimman itsetutkiskelun aiheutti komeron perältä löytämäni ulkoinen kovalevy. Muistan, että vuooosia sitten vanha poikaystäväni jotakuinkin puoliväkisin raahasi minut Giganttiin ja laittoi minut ostamaan sen, koska “miten sulla ei oo varmuuskopioita, kyllä kaikesta pitää olla varmuuskopiot”.

Olen kytkenyt kovalevyn koneeseeni viimeksi silloin, kun asuin vielä Turussa, eli jossain ihan toisessa elämässä. Siitä huolimatta olen raahannut sitä mukanani vuodesta toiseen, koska

kyllä kaikesta pitää olla varmuuskopiot

Yhtäkkiä koko juttu tuntui täysin järjettömältä. Miksi yritän edelleen olla sellainen ihminen? En ole säästänyt edes ylioppilaslakkiani tai rippiristiäni – miksi säästäisin jotain vuosia vanhoja tiedostoja?

Pyyhkiessäni pölykerrosta kovalevyn päältä tajusin, miten pitkälle olen tullut. Tajusin, että olen viime vuosina hyväksynyt sen, millainen ihminen oikeasti olen. Ihminen, joka ei tee varmuuskopioita, ei pelaa varman päälle, ei säästä kuitteja tai paljon mitään muutakaan. Minut valtasi valtava ilo, vapaudentunne ja ylpeys itsestäni, siitä että uskallan koko ajan elää enemmän ja enemmän juuri minulle oikealta tuntuvaa elämää. (Varmasti tähän mennessä hoksasitte jo, että tässä on kyse muustakin kuin varmuuskopioista.)

Se, mikä jollekulle toiselle tekee turvallisen olon, tekee minun oloni raskaaksi. Voin parhaiten kun asiat saavat tulla ja mennä, kun elämä pysyy liikkeessä ja saan muuttaa suuntaa ja tehdä päätökset nopeasti ilman vatvomista. Kun luotan siihen, että tärkeimpiä asioita ei kuitenkaan voi säilöä varastoon tai muistitikuille.

Ymmärrän toki myös arvon siinä, että asioita säilytetään ja arkistoidaan. (Viimeksi eilen sain valtavasti iloa, kun ystävä Englannista lähetti vanhan kuvan opiskeluajoiltamme!) Mutta mikä helpotus tajuta, että minun ei tarvitse olla se ihminen.

Vein kovalevyn kierrätykseen (paikkaan, jossa huolehditaan tietosuojasta, of course).

Huokaisin helpotuksesta.

Ajattelin kiitollisuudella ja lämmöllä entistä poikaystävääni, koska kovalevypainostus oli epäilemättä hänen tapansa osoittaa välittämistä.

Ajattelin kiitollisuudella ja lämmöllä sitä, miten elämä on mennyt.

Toivoin, että hänellä on nykyään joku ihana, varmuuskopioita arvostava tyttöystävä.

Tällä kierroksella intentioni oli tehdä tilaa runsaudelle. (Vähän huono sana, mutta tarkoitan siis sitä miten elämä voi joskus tuntua tosi kapealta ja köyhältä, joko kuvaannollisesti tai vertauskuvaannollisesti, tai sitten se voi tuntua tosi runsaalta – värikkäältä, täydeltä. No siis – runsaalta! Pandemiavuoden jälkeen nimittäin elämä ei tuntunut oikein siltä ja kaipasin kiperästi uusia tuulia)

Minusta rituaalin hauskin vaihe on etsiä todisteita siitä, miten toiveeni toteutuu yhdeksän päivän aikana. Yritän pitää silmät auki ja kirjoitan kaiken mitä huomaan ylös.

Kaivelin juuri muistikirjasta muistiinpanoja siitä, miten edellisellä kierroksella runsaus alkoi virrata elämääni:

sain idean seuraavaan kirjaan (sittemmin olen jo haudannut sen, mutta se oli ensimmäinen kirjaidea jonka olen saanut yli kahteen vuoteen ja hetken olin siitä todella innoissani. Ideat ovat aina hyvä merkki, vaikka niitä ei toteuttaisikaan – ne synnyttävät lisää ideoita.)

sain ilmaisen leffalipun

asiakas maksoi pitkään myöhässä olleen laskun

puhelu ystävältä, josta en ollut kuullut pitkään aikaan

sain vihdoin pitkään odottamani rokotusajan

törmäsin jatkuvasti kirjoihin ja podcasteihin, jotka käsittelivät juuri niitä aiheita joita tarvitsin nyt

päätin ekan kerran yrittäjänurani aikana alkaa maksaa itselleni oikeaa palkkaa

sain kaksi työtarjousta, joista toinen oli tosi iso ja toinen tosi kiva

yksi kauan roikkunut tarjous, jonka olin tulkinnut unohdetuksi, menikin yhtäkkiä läpi

pitkä kävely ja sielua syvältä ravitseva keskustelu ystävän kanssa

ilmaista ruokaa ja viiniä!!

ja niin edelleen.

Vaikutus ei suinkaan lakkaa tuohon yhdeksään päivään. Tätä rituaalia voikin hyvin käyttää jonkin uuden aloittamiseen, hyvän momentumin kasvattamiseen.

Jos ja kun kesällä ei huvita kaivella kotona kaappeja, 9×27 –rituaalin voi tehdä myös digitaalisesti vaikka laiturilla makoillen. (Tämän aion itse tehdä seuraavaksi.)

Digiversio: Yhdeksän päivän ajan poista kännykältä, tietokoneelta tai pädiltä 27 kuvaa, sähköpostia tai muuta tiedostoa. Tämä tekee tosi hyvää laitteille ja varsinkin kuvarullaa selatessa tulee väkisinkin käytyä läpi kaikenlaisia asioita ja tuntemuksia.

Lisää feng shuista:

Asioita joista tulee rikas olo

Käytännön feng shuita

Käytännön feng shuita makuuhuoneeseen

Työpisteen päivitys: ergonomiaa ja feng shuita

Lisää tavaroiden karsimisesta:

Ymmärsin KonMarin väärin

Hiljainen tehtävälista

Elokuvat & tv & taide Koe & näe

Voi Tony, elämä ON ihanaa

16.6.2021

 

Kaupallinen yhteistyö: Taidehalli

Kävin katsomassa Taidehallissa Tony Vaccaron valokuvanäyttelyn. Se tuntui ihan siltä, kuin sieluni olisi käynyt pitkällä lounaalla. Saanut vihdoin kunnon ravintoa.

Olen tainnut käydä edellisen kerran taidenäyttelyssä joskus ennen pandemian alkua. Jo pelkästään museossa oleminen tuntui elähdyttävältä. Kun on puolitoista vuotta katsellut saman kaksion seiniä, ne alkavat väkisinkin tuntua aavistuksen… ahtailta.

Taidehallin valtava, korkea avaruus jo itsessään tuntui parantavalta – olisi siellä ollut mikä tahansa näyttely.

Mutta sielläpä ei ollut mikä tahansa näyttely, vaan Tony Vaccaro: Elämä on ihanaa.

vaccaro-12.jpg

Olin odottanut tätä näyttelyä kovasti, sillä rakastan Vaccaron kuvia 60- ja 70-luvun seurapiireistä ja taiteilijoista.

Vaccaro on itselleni esimerkiksi Slim Aaronsin ohella niitä kuvaajia, joiden kuvien ääreen palaan usein – toisin sanoen aina, kun kaipaan elämääni tujauksen Välimeren aurinkoa ja menneiden aikojen ilkikurista glamouria.

vaccaro-2.jpg

Mutta siinä missä Aaronsin kuvat ovat silkkaa ökyä ja luksusta, Vaccarossa on myös jotain kotoisaa. Hän kuvasi paljon Marimekkoa, myös Suomessa meille kovin tutuissa suomalaisissa mökki- ja kaupunkimaisemissa Helsingissä ja Porvoossa.

Tässä Taidehallin näyttelyssä Vaccaron Marimekko-kuvat ovatkin suuressa osassa. Värikkäitä kuoseja, liehuvia helmoja, paljaita pyllyjä, laitureita ja peltoja kesäilloissa. Joskus sadettakin ja kumisaappaita.

Rakastan Vaccaron Marimekko-kuvia, ja rakastan tietenkin myös rakkaustarinaa kuvien takana.

vaccaro-4.jpg

Nainen metsässä Marimekon mekossa, nainen vaaleanpunaisessa hatussa Ischian saarella, appelsiinien alla. Se on suomalainen Anja, johon Vaccaro rakastui kuvatessaan Marimekolle muotikuvia.

Tarinan mukaan Vaccaro ja Anja (silloinen Lehto) rakastuivat ensisilmäyksellä, ajoivat road tripin halki Amerikan, muuttivat yhdessä ensin Italiaan ja lopulta New Yorkiin. Menivät naimisiin, saivat lapsia, järjestivät juhlia.

Elämä on ihanaa, indeed.

vaccaro-3.jpg

Anja on Vaccaron kuvissa hiukan salaperäinen hahmo. Emme saa tietää hänestä kauheasti muuta kuin että hän on selvästi kuvaajansa lempikohde. Seura-lehdessä oli juuri ihana Terhi Harperin tekemä juttu, jossa hän haastatteli Vaccaron poikaa sekä itse Vaccaroa (joka 99-vuotiaana on edelleen elossa) edesmenneestä Anjasta sekä Anjan ja Tonyn tarinasta. Juttu valotti hiukan lisää sitä, kuka oli kuvien nainen:

”Sunnuntaiaamuisin isä valmisti äidille aamiaista vuoteeseen. Anja rakasti kahvia, jota tuli olla kupissa reilusti. Jos tarjolla oli vain pieniä kuppeja, Tony tarjoili hänelle kahvin salaattikulhossa.”

(Oma lempikohtani oli kuitenkin tämä: “Anjalla oli myös omat ystävättärensä, jotka taisivat hauskanpidon: kaikki rakastivat isoja hattuja, valkoviiniä ja auringonottoa bikineissä.” Voi Anja, olisimme tulleet toimeen.)

vaccaro-7.jpg

Taidehallin huoneissa vaellellessani mietin, millainen elämä Tony Vaccarolla oli. Väkisinkin ajattelen: ihana.

Ihania ihmisiä, ihania paikkoja. (Ja niin paljon ihania hattuja!) New York, Italia, Pariisi, ja tietysti ne suomalaiset metsät ja laiturit. Kuvat vilisevät tuttuja naamoja – Vaccaro kuvasi kaikkia Picassosta Sophia Loreniin.

Oli hauskaa, että törmäsin näyttelyssä moniin kasvoihin, jotka ovat itselleni olleet viime aikoina ajankohtaisia. Kas, siinä Peggy Guggenheim lipuu pitkin Venetsian kanaalia! (Minulla on tällä hetkellä pakkomielle Peggy Guggenheimista. En halua mitään muuta yhtä paljon kuin liihottaa Venetsiaan, käydä Peggy Guggenheimin museosssa ja juoda sen jälkeen espresson jollain kiikkerällä terassilla).

Ja oi, tuossa itselleni ikuisesti ajankohtainen voimanaiseni Georgia O’Keeffe, kuvattuna erämaassa, tietysti.

Ah – tuossahan on Leonard Cohen, josta kertovaa kirjaa A Theatre for Dreamers aloin juuri lukea. Ja kuka on tuo hurmaava nainen riippukeinussa keskellä pilvenpiirtäjiä? Gwen Verdon, johon ihastuin juuri HBO:n loistavassa Fosse/Verdon-sarjassa.

Tony – ketä sinä et tuntenut?

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kaiken glamourin ja ilottelun jälkeen onkin hiukan hätkähdyttävää päätyä yhtäkkiä niihin mustavalkoisiin kuviin, joista kaikki alkoi. Muotikuvaajana myöhemmin tunnettu Vaccaro aloitti uransa sotakuvaajana ollessaan itsekin rintamalla toisessa maailmansodassa.

Sodan jälkeen Vaccaro kuvasi elämää sodanjälkeisessä Euroopassa, enkä niitäkään kuvia katsoessani voinut usein olla hymyilemättä. Vaccarolla oli taito silloinkin löytää ne hetket, jossa kaiken kurjuuden keskellä pilkahti ilo ja ihmisyys. Artsyn haastattelussa Vaccaro sanoo:

“We’re all humans. We’re not Italians; we’re not Germans; we’re not French. Wars happen when we make mankind different. Photography can show that we’re all alike. It’s a marvelous way to communicate, and visual communication is a blessing.”

vaccaro-19.jpg

Kuljettuani läpi Vaccaron näyttelyn en voinut olla ajattelematta, miten paljon voi mahtua yhteen elämään. Ihmisyyden kaunein ja kauhein. Viliseviä kasvoja, vaihtuvia paikkoja, lukemattomia hetkiä, joista pienen pieni siivu on tallentunut kameraan. (Ja aivan, niitä hattuja.)

Seuran haastattelussa Vaccaron esikoispoika Frank sanoo isästään: “Isäni joutui kokemaan toisen maailmansodan kauheudet. Sen vuoksi hänen intohimonsa valokuvaajana oli omistaa koko loppuelämä kauneuden ja ilon etsimiseen.”

Se todella näkyy näissä kuvissa.

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Vaccaron näyttely oli itselleni juuri se ruiske elämää, jota kiperästi tarvitsin. Inspiroiduin, elävöidyin! Vaccaron näyttely muistutti minua siitä, miten valtavan runsasta elämä on, kun vain muistaa pitää silmät auki.

(Myönnän, että pandemian alettua omat silmäni ovat olleet ehkä, hmm, jos nyt eivät aivan kiinni, niin ehkä vähän puoliummessa.)

Näyttelyn jälkeen halusin pukeutua pelkästään isoihin värikkäisiin Marimekon mekkoihin ja hattuihin (ja tietysti juoda valkoviiniä bikineissä).

Kotona inspiroiduin pitkästä aikaa kaivamaan taidekirjat esille. Muistin, miten oma pieni arki alkaa yhtäkkiä tuntua suuremmalta ja värikkäämmältä, kun siihen kutsuu mukaan Georgia O’Keeffen tai Jackson Pollockin tai Peggy Guggenheimin. Tai Tony Vaccaron.

vaccaro-16.jpg

Jos se nyt ei tästä jo selvinnyt, niin suosittelen tätä näyttelyä enemmän kuin lämpimästi, ehkä sellaisella Ischian auringon kuumuudella.

Tony Vaccaro: Elämä on ihanaa on esillä Taidehallissa 8.8.2021 asti. Rajoitetun kävijämäärän vuoksi käynti on tällä hetkellä suositeltavaa varata ennakkoon. Itseäni spontaanina ihmisenä tämä hiukan aluksi harmitti, mutta nyt olen todennut, että systeemi on itse asiassa tosi hyvä. On ihanaa kun tilaan pääsee vain rajattu määrä ihmisiä ja teoksista saa nauttia ilman ryysistä.

Ja Taidehalliin pääsee tietenkin myös Museokortilla!

Kuvat: Mikko Rasila ja Tony Vaccaro / Taidehalli

 

Ajatuksia Hyvinvointi

Huonon päivän ilta

14.6.2021

IMG_9882.jpg

Oli huono päivä. Ja sitten toinen. Taisi olla kolmaskin.

Ei tapahtunut mitään pahaa. Ei sattunut vesivahinkoa, auto ei hajonnut keskelle moottoritietä (en edes aja saati omista autoa). Ratikasta taisin myöhästyä, mutta niistä kyllä myöhästyn hyvinäkin päivinä.

Ja silti joinain päivinä vain… blaah. Joinain päivinä vain yhtäkkiä tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Tai että en onnistu missään mitä yritän, joten voin oikeastaan lakata yrittämästä. Epäilen kaikkea ja eniten itseäni. Tunnen olevani niin kaukana kaikesta ja kaikista.

Joskus huonoille päiville on selkeä syy (vaikka se vesivahinko, tai kuten olen vihdoin tajunnut – hormonit!) Joskus taas ei.

Mutta eivät ne koskaan tule ihan tyhjästä, vaikka siltä saattaakin ilman syvempää tarkastelua vaikuttaa.

Joskus alavireinen päivä voi olla yksinkertaisesti kehon tai mielen tapa painaa jarrua ja ilmoittaa, että nyt tarvitaan lepoa.

Ja olen huomannut sellaisenkin jutun, että pitkää hyvien päivien putkea seuraa vääjäämättä lopulta huono päivä. Mitä parempia asioita tapahtuu, sitä varmemmin yhtenä päivänä vain täysin selittämättömästi… masentaa. Tai tuntee itsensä vähän luuseriksi. Olen kuullut tälle joskus mahtavan termin: success hangover. Menestyskrapula!

Tai ehkä kyse on siitä, kuinka paljon hyvää itselleen voi ja osaa sallia. Kun mitta on täynnä, on vaan pakko vähän sabotoida. Opin koko ajan sallimaan itselleni vähän enemmän hyvää.

Mutta huonoja päiviä on ja tulee vaikka kuinka kehittäisi omaa ajatteluaan tai rakentaisi elämästään millaista tahansa. Niitä päiviä, kun pesukone hajoaa tai puhelin kilauttaa huonoja uutisia, mutta myös niitä päiviä kun melankolia vain valtaa mielen vailla sen näkyvämpää syytä.

Nykyään osaan jopa odottaa sellaisia päiviä, varautuakin ehkä.

IMG_9999.JPG

Niin ei tosiaankaan ennen ollut. Aina kun elämä alkoi rullata, ajattelin: jes no niin, I’ve made it! Asiat sujuvat, töissä menee hyvin, ihmisten kanssa on kivaa, tykkään itsestäni, elämä hymyilee, herään aamulla innoissani uudesta päivästä – elämästäni tuli vihdoin sellaista kuin haluan! Sellaista kuin kaikissa niissä kirjoissa luvattiin.

Ja, kun sitten vääjäämättä tuli – DUM DUM DUMMMMMM – Huono Päivä, se tuntui epäonnistumiselta. Vajosin epätoivoon – no niin, olisi pitänyt tietää, ei tästä oikeasti mitään tule.

Ebb and flow, sanotaan englanniksi – luode ja virtaus. Koetan ajatella sellaista taolaista ajatusta virtaavasta joesta, jonka luontaiseen rytmiin kannattaa vain mukautua. Kun virtaa lujaa, mennään lujaa. Kun on laskuveden aika, pysähdytään huilimaan. Ei siinä sen kummempaa.

(Olen muuten tänä keväänä innostunut seuraamaan osakemarkkinoita. Olen huomannut, että ne tyypit jotka menettävät kaikki rahansa dramaattisesti ovat juuri niitä jotka jahtaavat vain seuraavaa korkeaa vihreää piikkiä ja menevät paniikkiin heti kun kurssi notkahtaa punaiselle. Kylmäpäiset pitkän tähtäimen tyypit puhuvat siitä kuinka pitkää nousua seuraa korjausliike, joka on vääjäämätön ja oikeastaan hyväkin asia. Tykkään tästä ajatuksesta. Ei katastrofi, vaan korjausliike!)

Ennen pudotus hyvästä menosta kökköfiiliksiin tuntui niin pahalta, niin loputtomalta, että yritin päästä niistä tunteista ja ajatuksista nopeasti eroon. Yritin PIRISTYÄ ja RYHDISTÄYTYÄ ja OTTAA ITSEÄNI NISKASTA KIINNI.

Onneksi olen oppinut, että kun huonojen päivien antaa vain olla, ne menevät ohi paljon nopeammin, ihan omalla painollaan. Huonot päivät eivät veny huonoiksi viikoiksi tai huonot viikot huonoiksi kuukausiksi, kun niitä vastaan ei yritä turhaan taistella.

Enää en yritä huonona päivänä tsempata tai väkisin piristää itseäni (tai muita!). En minä yritä taistella yötä vastaan pitämällä valoja päällä ympäri vuorokauden, vaan osaan ihan rauhassa luottaa siihen että aamu tulee taas. Jopa ilman minun sekaantumistani asiaan!

Mutta vältän myös ehdoin tahdoin pahassa olossa vellomista. Pyrin olemaan lisäämättä vettä kökköajatusten myllyyn. Koetan suhtautua kaikenlaisiin ajatuksiin ja fiiliksiin mahdollisimman neutraalisti. On melkein huvittavaa huomata, kuinka ennalta-arvattavasti mieli alkaa huonona päivänä pyörittää niitä samoja, vanhoja, tuhanteen kertaan ajateltuja ajatuksia.

Huonoina päivinä koetan antaa itselleni mahdollisimman paljon tilaa vain olla, vetäytyä ja ottaa iisisti. Sellaisina päivinä ei kannata vaatia itseltään paljon, jos mitään.

IMG_9648.jpg

Otan kiintopisteen jostain, johon uskon järkkymättä. Usein, kun minulta kysytään, mihin uskon, vastaan ehkä jotain siihen suuntaan, että rakkauteen. Itseeni. Hyväntahtoiseen universumiin? Jumalaan? Ihmisten hyvyyteen? Ja niin edelleen. Mutta se ei kyllä pidä ihan paikkaansa. Huonoina päivinä epäilen kaikkein vahvimmin juuri niitä asioita, joihin oikeasti haluan uskoa kaikkein eniten.

Sen sijaan – mitä en epäile koskaan? Kukkia. Puita. Aamukahvia. Merta. Huonona päivänä muistutan itseäni sellaisista asioista. Jos ei mitään muuta, niin nämä. Kun tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä, jossain on silti aina kukkia. Tuijottelen niitä, kävelen merenrantaan, lässytän kissalle.

Olen huomannut, että huonon päivän käännekohta on useimmiten ilta. Jos pystyy menemään nukkumaan suhteellisen rauhallisella ja luottavaisella mielellä, seuraavasta päivästä tulee yleensä taas hyvä.

(Tai jos seuraavakin päivä on huono päivä, ei luultavasti kuitenkaan tarvitse rypeä ihan niin syvissä pohjamudissa. Sellainen kevyt rantakivien potkiskelu riittää.)

IMG_8961.jpg

Huomaan, että kun voin antaa itselleni luvan vain möllöttää huonona päivänä, illalla nousee ihan luontaisesti yleensä halu tehdä jotain, josta tulee parempi mieli. Kaikenlainen väkisin itsensä piristäminen on turhaa – ehkä jopa haitallista – mutta kokemuksen myötä olen oppinut, millaisia asioita minun kannattaa tehdä huonon päivän päätteeksi. Nämä asiat eivät haasta liikaa, vaan lempeästi ohjailevat kohti parempaa mieltä.

(Ja kaikki näistä ovat mainioita päätöksiä myös hyville päiville!)

Kävelyllä käyminen. (Jos tähän voi yhdistää puut, kukat tai meren, aina parempi.)

Siivoaminen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä tätä taikatemppua – miten siivoamalla ympäristönsä saa siivottua myös mielensä. Huonona päivänä en ajattele siivoamista tehtävänä vaan terapiana. Roskapussin heittämisessä roskikseen surkean päivän päätteeksi on jotain hyvin symbolista. Ja kun illalla pyyhin pöydän, mietin: tämä oli tällainen päivä, huomenna aloitetaan puhtaalta pöydältä (kirjaimellisesti!).

Suihku. Olen yleensä kylpyihmisiä, mutta huonon päivän päätteeksi suihku on täydellinen reset-nappula. Virtaava vesi, viemäristä alas. Tärkeää on: pestä myös hiukset. So fresh & so clean.

Kirjoittaminen (ei muille, vaan itselle). Tämä on niin hyvä tapa saada kaikki päivän aikana pyörineet ajatukset jäsenneltyä ja ulos itsestä. Saatan kirjoittaa pitkästi tajunnanvirtaa tai sitten vaan lyhyesti listata vaikka kiitollisuuden aiheita. Näin kesällä tykkään keittää ison kupin teetä ja mennä taloyhtiön sisäpihalle kirjoittamaan.

Yin-jooga. Sellainen, jonka ainoa intentio on hoitaa itseä ja kehoa ja tuntua hyvältä. Kaikenlaisen itseni haastamisen tai tehokkuusajattelun jätän muille päiville.

Erään huonon päivän banaanileipä.

Erään huonon päivän banaanileipä.

Ruoanlaitto tai leipominen. Joskus, kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä, on ihana palata konkreettisten asioiden ääreen. Pilkkoa sipulia tai vaivata taikinaa ja nähdä, miten raaka-aineista muodostuu harmoninen kokonaisuus. Ai, ehkä jossain onkin jotain järkeä! Tehdä rakkaudella ja huolella jotain, jonka tarjoilee muille tai – mikä vielä parempaa – itselleen.

Teen tänään jotain, mistä huomisen minä kiittää. Pesen pyykit tai pilkon valmiiksi vesimelonia jääkaappiin.

Olen myös oppinut, mitä ei kannata tehdä huonona päivänä:

Selata somea tai uutisia. Kun on kökkö fiilis, silloinhan juuri kaikista helpoiten jumittuu kännykälle koko illaksi vaan scrollaamaan kaikkea shittiä. Vaikka en muuten usko mihinkään ryhdistäytymiseen, tässä yritän harjoittaa itsekuria. Jos ahdistaa tai olo on rauhaton, poukkoileva scrollailu, kohuotsikot ja alati päivittyvät feedit eivät ainakaan rauhoita oloa vaan pelkästään lisäävät epämääräistä pahan olon tunnetta. Tai jos on matala fiilis itsestään ja elämästään, Instagramin vertailuhirviö nostaa heti päätään.

Just say no. Pistä puhelin piiloon ja ota kännykkä uudestaan käteen parempana päivänä.

Sellainen saattaa hyvinkin olla jo huomenna.