Väsymys, tuo uskollinen, aina läsnä oleva kumppani. Suurimman osan ajasta olen hyväksynyt sen osaksi elämää(ni) ja pystyn elämään sen kanssa ihan kivasti sopusoinnussa. Joskus väsymys hellittääkin vähäksi aikaa, mutta tulee myös kausia kun se lamaannuttaa.
Ironista kyllä, juuri lamaannuttavan väsymyksen keskellä minussa herää kiukku. Ihan kuin kehoni kokoaisi viimeiset energian rippeensä ja puhaltaisi jostain niihin uutta elämää, jotta jaksan raivostua. Että en luovuttaisi. Eihän tämä VOI olla näin? Ei kai elämä oikeasti VOI olla tällaista loputonta rämpimistä, vuodesta toiseen, riippumatta siitä mitä yritän elämäntavoilleni ja ajattelulleni tehdä?
Nyt viimeksi juuri tuollaisen kiukunpuuskan jälkeen varasin ajan lääkärille. Kerroin hänelle että edellisestä burnoutistani on nyt neljä vuotta mutta en mitenkään vain näytä toipuvan siitä. Mikään määrä lepoa ei tunnu auttavan. Mieleni on toipunut uupumuksesta (halleluja!), mutta kroppa vain ei kerta kaikkiaan tunnu pääsevän eteenpäin.
Lääkäri katsoi labratuloksiani ja sanoi vähän hölmistyneenä: siis sullahan on todella vakava raudanpuutos. Miten tätä ei ole ennen hoidettu?
Muistan että pari vuotta sitten kun ferritiinistä alettiin enemmän puhua, minäkin kysyin silloiselta lääkäriltäni (juurikin tällaisen samanlaisen “eihän tämä voi olla näin” -kiukunpuuskan seurauksena) että voitaisiinko minultakin tutkia tuo asia. Lääkäri ei suostunut kirjoittamaan labraa, koska ferritiini oli hänen mielestään “sellainen keksitty muotijuttu”. Hän kirjoitti väsymykseen sairaslomaa ja fysioterapiaa.
Myöhemmin eräs toinen lääkäri kyllä tutki ferritiiniarvon, mutta ei ollut sitä mieltä että arvolle olisi pitänyt tehdä mitään.
Tämä nykyinen lääkäri oli aivan hölmistynyt, että miksi minua on vuosikausia yritetty hoitaa niin monimutkaisilla tavoilla, kun tämä yksi asia olisi ollut niin helppo korjata. Sain nyt ohjeet syödä suun kautta rautalisää kuusi viikkoa, jonka jälkeen otetaan uusi verikoe ja katsotaan tehoaako se.
Lääkäri sanoi, että kun rautavarastot ovat kerran tyhjentyneet, niitä ei saa nousuun ruokavaliolla. Sain ohjeet syödä 100 mg rautalisää joka toinen päivä. Rauta otetaan tyhjään vatsaan ja mieluiten paria tuntia ennen ja jälkeen ei saa syödä kalsiumpitoisia ruokia tai juoda kahvia tai teetä.
Atsalea ei liity mitenkään rauta-arvoihin, mutta se on tuonut viime päivinä väriä ja kauneutta marraskuuhun. Juuri nyt on kotimaisten atsaleoiden kausi.
Kannattaa siis ehdottomasti tsekata omat rauta-arvot, jos loputtomalta tuntuva väsymys vaivaa. Jos kohdalle sattuu samanlainen lääkäri kuin minulle pari vuotta sitten, niin ferritiinin voi mittauttaa myös ilman lääkärin lähetettä ja tutkimus maksaa esimerkiksi Puhti.fi:n kautta vain pari kymppiä. Toki sitten tarvitaan asiantuntijan apua tulkitsemaan tulos ja tekemään hoitosuunnitelma, jos jokin on pielessä – mutta tuo voi olla se lankakerän ensimmäinen pää, josta sotkua voi alkaa purkaa.
Vuosikausien uupumuskierre ei takuulla ratkea rautakuurilla jos elämäntavat ja omat ajatusmallit ovat uupumukseen ajavia. Mutta toisaalta itse olen näköjään todiste siitä että myöskään mikään määrä lepoa ja mindfulnessia ei riitä korjaamaan asiaa jos fysiologisella tasolla on jokin näin pahasti pielessä. Kunpa vaan joku olisi kertonut aiemmin.
On vielä ihan liian aikaista sanoa, ratkaiseeko tämä mitään, mutta olen helpottunut ja jopa innostunut kun tuntuu, että tunnelin päässä näkyy vihdoin valoa. Että ehkä elämän ei sittenkään tarvitse olla tällaista?
Tiedän että burnoutini syyt ovat olleet jossain muualla, mutta ehkä tämä voisi selittää sen, miksi en näytä toipuvan uupumuksesta fyysisellä tasolla. Ajatella, jos ratkaisun avain tähän vuosien painajaiseen löytyisikin lopulta näin yksinkertaisesta asiasta?
Tulevaisuutta ajatellen olen googlaillut maksareseptejä. Ja ehkä opettelen tekemään myös verilettuja. (Pappani oli hirvimies ja lapsuudenkodissani veriruoat eivät olleet mitenkään kummastus. Sitä paitsi olen aina tuntenut vetoa vampyyritarinoihin.)
Useimpina päivinä jaksan väsymyksestä huolimatta olla hyvällä mielellä ja optimistinen – ja joskus oikeastaan juuri se turhauttaa eniten. Kun mieli on vilkas, utelias ja kiinnostunut maailmasta mutta kroppa on liian väsynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan sohvalla… no, silloin mieleen hiipii aika usein ajatus siitä, että elämä valuu hukkaan. Ja se on toivottomin ajatus minkä tiedän.
Nyt olo on pitkästä aikaa toiveikas. Josko tämä oikeasti tästä… vihdoin?
