Tjaa, oliskos se sitten aika syksyn ensimmäisen ruusukaalireseptin?
Tässä ruusukaalit lykätään uuniin ja annetaan niiden siellä paahtua meheviksi, aavistuksen karamellisoituakin, jonka jälkeen ne pyöritellään balsamicossa ja hunajassa. Hyvää ja yksinkertaista, kuten tapoihin kuuluu.
Mainio lisuke melkein mille vain. Kokeile ainakin lohen, pihvin tai tuoremakkaran kylkeen.
Balsamico-hunajaruusukaalit
(2 annosta)
400 g ruusukaalia
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamicoetikkaa
2 tl hunajaa (tai maun mukaan)
hyvää suolaa
mustapippuria myllystä
Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Leikkaa ruusukaaleista kannat pois ja nypi huonon näköiset lehdet. Halkaise kaalit puoliksi, aivan pienimmät voit paahtaa kokonaisinakin.
Laita kaalit kulhoon ja pyörittele huolellisesti oliiviöljyssä, suolassa ja mustapippurissa. Paahda ruusukaaleja n. 20 minuuttia, kunnes ne ovat paahtuneet pehmeiksi ja saaneet runsaasti väriä. Kääntele kaaleja kerran paistamisen aikana.
Laita paahdetut kaalit kulhoon ja pyörittele balsamicossa ja hunajassa. Lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria.
Viimeisen reilun vuoden aikana olen tietoisesti pyrkinyt poistamaan kodistani kaikenlaisen opiskelijakämppämäisyyden. Ei mitään pahaa sanottavaa opiskelijakämpistä – oikeastaan pelkästään hyvää – mutta aika aikansa kutakin. Olen elämässä valmis seuraavalle tasolle ja elinympäristöni saa nyt heijastella sitä.
Olen siis pikkuhiljaa pistänyt kiertoon sellaisia asioita, joissa on ollut tietynlainen väliaikaisuuden, säätämisen tai viritelmän tuntu. En ole enää vuosikausiin ollut opiskelijatyttönen enkä enää haluaisikaan olla, joten myös kotini saa näyttää siltä että täällä asuu grown-ass woman.
Vaihdoin juuri futonin runkopatjaan. Rakastan futonilla nukkumista (se hengittävyys! Se jämäkkyys!) , mutta patja painoi tonnin enkä fyysisesti pystynyt yksin rullaamaan tai kääntämään sitä lakananvaihdon yhteydessä. Totesin, että epätoivo ja toistuva hermojen menetys ei ole edes maailman hengittävimmän hevosenjouhipatjan arvoista.
Mutta vasta kun korkea, ryhdikäs runkopatja nökötti makkarissa tajusin, että tässäpä oli nyt se viimeinen silaus myös kotini aikuistumiselle. Olihan se futoni ja puoliksi hajonnut, itse laudanpätkillä korjailtu runko tarkemmin ajatellen melkoinen viritelmä… ja jotain ylevöittävää on siinäkin, ettei enää nuku lattianrajassa.
Kaksi asiaa, joilla saa verrattain edullisesti päivitettyä makkarinsa luksushotelliksi: sängynpääty ja helmalakana! Mikä valtava ero pienillä asioilla, eikä tarvitse edes hankkia uutta sänkyä.
Familonin sängynpääty on ollut minulla jo pidempään, mutta helmalakana oli se viimeinen puuttuva palanen. En ole koskaan ennen omistanut mokomaa enkä nytkään olisi tajunnut sellaista edes kaivata, jos runkopatjani verhoilu ei olisi musta (tähän kauhuelokuvamusiikkia).
Paras valikoima helmalakanoita löytyi Ellokselta. Se oli yksi harvoista paikoista joissa oli myös tällaiseen korkeaan jenkkisänkyyn mitoitettuja lakanoita. Myös esimerkiksi kotimainen Vera Vera tekee hurmaavia pellavaisia helmalakanoita omilla mitoilla. Itse halusin kuitenkin tuollaisen perinteisemmän laskostetun mallin, joten päädyin tähän Elloksen Elmira-pellavahelmalakanaan.
En tosin tiedä onko vika lakanassa vai minussa, kun en millään saa sitä istumaan täydellisesti niin ettei se koko ajan repsottaisi jostain kulmasta. Mutta toisaalta: kaipa aikuistuminen on myös sitä, että oppii hyväksymään asioiden ja ihmisten epätäydellisyyden. Etenkin omansa.
Loppuun vielä vinkki: erityisesti sataprosenttisissa pellavahelmalakanoissa suosituimmat koot näyttivät olevan kaikissa kaupoissa loppuunmyytyjä, mutta ilmoittauduin sähköpostijonoon ja toimin nopeasti, kun mailiin kilahti tieto varastojen täydennyksestä.
Edie Sedgwick, Andy Warhol, Chuck Wein ja Edien sukkahousut Burt Glinnin kuvaamana, 1965.
Sain eräältä lukijalta viestin, että voisinko kertoa, mitkä ovat oikeasti hyvät sukkahousut. KYLLÄ VOIN! Olen kertonut aiemminkin, ja aion jatkaa asian julistamista niin kauan kuin kuulen yhdenkin naisen valittavan epämukavista, valuvista tai vatsamakkaroihin porautuvista sukkahousuista. Mukavat ja kestävät sukkahousut ovat pohjoisilla leveyspiireillä nimittäin suoraan elämänlaatuun vaikuttava asia.
Sukkikset ovat yksi niitä asioista, joissa saa juuri sen mistä maksaa. Ajattelenkin nykyään sukkahousuja vaatekappaleena siinä missä vaikka housuja tai paitaa. Niiden täytyy olla ihan yhtä lailla mukavat, laadukkaat, hyvännäköiset ja kestävät, ja siksi niiden hinnankin on oltava enemmän linjassa vaattekappaleen kuin hiuslenkin kanssa. Tällä taktiikalla myös säästää pidemmällä tähtäimellä – itse ostan uudet sukkahousut ehkä kerran kahdessa vuodessa.
Edie ja sukkikset, elokuun Vogue 1965. Kuva: Enzo Sellerio
Itse en enää osta mitään muita sukkahousuja kuin Wolfordeja. Myös Falke osaa tehdä mukavan ja istuvan vyötärökappaleen, mutta siinä missä olen menettänyt vuosien saatossa muutamat Falket reikiintymiselle ja silmäpaoille, Wolfordin kanssa näin ei ole käynyt koskaan. (Mainittakoon, että puhun nyt paksummista sukkiksista. Itse en käytä ohuita 15-20 denierin sukkiksia ollenkaan, ne ovat luonnollisestikin alttiimpia rikkoutumiselle laadusta riippumatta.)
Wolfordin valikoimasta ylivoimainen suosikkini on Velvet 66 Leg Support. Niissä on on todella miellyttävä, korkea vyötärökappale ja täydellinen istuvuus myös jalkaterissä. Ne ovat niin mukavat, että käytän niitä joskus jopa kotihouisuina. Näitä olen käyttänyt viimeiset 4-5 vuotta ja kun muut valittavat valuvista tai jenkkakahvoja puristavista sukkahousuista, olen ihan että sori, can’t relate.
Kun sukkiksiin panostaa, niitä ei tarvitse myöskään omistaa hirveää määrää. Riittää kun on hiukan eri paksuisia eri sääolosuhteisiin ja pyykkipäivien varalle. Omassa vaatekaapissani on neljä paria sukkiksia (yhdet 40 denierin, kahdet 66 denierin ja yhdet 100 denierin). Vanhin parini on 6 vuotta vanha ja uusimmat olen ostanut kaksi vuotta sitten. Siitä kun alkaa laskea niin huomaa, että kunnon sukkiksiin panostaminen tulee loppupeleissä halvemmaksi – puhumattakaan siitä mukavuudesta.
Pesen sukkikset aina pesupussissa hienopesuohjelmalla, mikä luultavasti myös pidentää niiden käyttöikää.
Edellisen kirjoitukseni jälkeen moni on kertonut minulle kiinnostuneensa Gay Hendricksin upper limit problem -teoriasta, joten vinkkaanpa teille The Big Leap -kirjasta, jossa Hendricks puhuu juurikin tästä aiheesta.
Olen itse lukenut kirjan vuosia sitten ja se tuli mieleeni uudestaan nyt, kun mietin tätä erikoista vastakohtien vuotta. Ajattelin itsekin tarttua siihen nyt uudestaan, koska en enää muista miten Hendricks kehottaa ratkaisemaan itsesabotaasin kierteen.
Tällä hetkellä ainoa sarja, jonka uutta jaksoa odotan joka viikko: Succession. Ykköskaudella en ollut vielä ihan vakuuttunut, mutta kakkoskaudella sarja on löytänyt rytminsä ja on tällä hetkellä parasta mitä on. Tai siis, hirveintä tietysti.
Successionin maailma on nimittäin ihan kamala ja kaikki ihmiset siinä ovat ihan kamalia. (Paitsi Greg – anteeksi, actually I go by Gregory now.) Sarja kertoo ökyrikkaan mediamoguli Logan Royn pyrkimyksistä löytää lapsistaan seuraaja perheen omistaman konglomeraatin johtoon.
Sarjassa parasta: veitsenterävä dialogi, jota kuunnellessa tekee samanaikaisesti mieli itkeä ja nauraa. Successionia katsoessa oma perhe alkaa tuntua yhtäkkiä tosi jeessiltä ja lisäksi tuntee huojennusta siitä, ettei ole rikas. Rikkaiden ihmisten elämä vaikuttaa nimittäin Successionin perusteella kamalalta.
Succession on myös kiehtovaa viihdettä kaltaisilleni keittiöpsykologeille, koska käsikirjoittajat ovat todella nähneet vaivaa jokaisen hahmon sisäisen maailman ja motiivien sekä häiriintyneen perhedynamiikan uskottavaan rakentamiseen.
Tai ehkä sittenkin sarjassa parasta on Kieran Culkin, joka on ollut suosikkini vuosia (Igby Goes Down oli herkän nuoruusikäni lempielokuva). Olin super onnellinen, kun Culkin teki paluun näyttelemiseen Successionissa ja ylitti jo valmiiksi korkeat odotukseni. Hän on sarjassa ihan hirveä, parempi kuin ikinä ja varastaa jokaikisen kohtauksen.
Rakastan myös kaikkia sarjan övereitä kuvauslokaatioita (joissa juodaan koko ajan samppanjaa tyylikkäistä laseista). Kakkoskaudella olen nauttinut myös Shivin uudesta tyylistä. Erittäin paljon hyviä housuja ja pooloneuleita!
Lopuksi vielä lokakuinen leikkokukkavinkki: komeamaksaruoho, jota kasvaa melkein jokaisella suomalaisella pihalla. Hamstratessani tätä mökiltä kaupunkiin viemisiksi äiti tuumasi, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maksaruohoa voisi käyttää leikkokukkana. Kyllä voi, ja erinomaisesti voikin! Se nimittäin säilyy maljakossa helposti kuukauden päivät (!), kun veden vaihtaa välillä uuteen.
Komeamaksaruohosta tulee “leikkokukkamaisempi”, kun varresta napsii kaikki lehdet ihan ylimpiä lukuunottamatta pois. Yksikin varsi näyttää kivalta pienessä maljakossa, mutta itse tykkään kerätä sitä kahmalokaupalla isoon maljakkoon.
Istutimme mökille juuri komeamaksaruohosta tummanruskealehtisen ja -vartisen “Chocolate Drop” -lajikkeen. Ah, siitä vasta tuleekin dramaattinen leikko sitten ensi vuonna.
Luonnonkosmetiikan löytöjä poistuvista tuotteista jopa -60%
Toimi pian – varastoja on jäljellä enää pieni erä!
