Vuokrakuusi haettiin pois, joulukukat tulivat elinkaarensa loppuun. Eilen hain ikkunalaudalle hieman tuoretta, vihreää uuden vuoden energiaa.
Hyvää uutta vuotta kaikesta huolimatta, toivotti tänään saamani maili. Olen saanut aika monta vastaavaa toivotusta tänä vuonna. Hyvää pääsiäistä, joulua, uutta vuotta… kaikesta huolimatta.
Kukaan ei tunne tarvetta tarkentaa, mhin kaikella viitataan tässä. Tuskin tarvitseekaan.
On siis vuoden viimeinen päivä. Tänään pakkasin joulukoristeet pahvilaatikoihin ja vein ne varastoon. Tai siis vein ne varastoon johtavalle käytävälle, koska matkalla varastoon pahvilaatikkotornin kanssa huomasin että varastomme väliovi oli mennyt rikki ja jäänyt jumiin eikä nyt kukaan pääse varastoon.
Olen kuullut että Etelä-Amerikassa uudenvuodenaattona keskiyöllä avataan ulko-ovi, jotta vanha vuosi pääsee ulos ja uusi sisään. Olkoon 2020 siis ikuisesti jumissa erään helsinkiläisen kerrostalon kellarikomerossa.
Mutta ehkä olen nyt taas vähän epäreilu. Sanoin juuri ystävälleni, että en aio ollenkaan julistaa tämän olleen surkein vuosi ikinä. Se olisi epäreilua.
Kyllä, tämä oli hyvin vaikea vuosi. Ja välillä ihan hirveä. Mutta kaiken sen keskellä tapahtui myös muutama elämäni hienoin asia. Toteutin elinikäisen unelmani ja julkaisin kirjan. (Ja ihmiset vieläpä lukivat sen!) Sain elämääni uusia ihania ihmisiä ja rakastuin vanhoihin uudella tavalla. Opin säästämään. Läpäisin vihdoin Candy Crushin tason 437.
Ystäväni nyökkäili. Olimme hetken hiljaa. Sitten hän tokaisi kuin loppukaneettina: vi—u mikä vuosi.
Ja sitten vaan nauroimme. Nauroimme varmaan viisi minuuttia, eikä kummankaan tarvinnut sanoa ääneen miksi nauroimme. Nauroimme just sille – kaikelle ja kaikesta huolimatta.
Uusi tukka, joka näyttää ihan samalta kuin vanha tukka.
Eilen sain päähänpiston: hankkisin uuden vuoden kunniaksi uuden tukan! En yleensä koskaan värjää hiuksiani, edellisestä kerrasta on vuosia. Mieleeni on jääneet ne kokemukset kun olen toivonut kampaajalta “luonnollisia raitoja joissa ei haittaa tyvikasvu” ja lähtenyt tuolista täysblondina. Tällä kertaa tielleni sattui ehkä liiankin taitava kampaaja, koska kolmen tunnin ja kahden värjäyksen jälkeen lähdin kampaamosta ihan samannäköisenä kuin sinne astelinkin.
Ehkä hiustenvärjäykseen pätee sama kuin meikkaamiseen: vaatii valtavasti aikaa, taitoa ja vaivaa meikata niin, että näyttää siltä ettei ole meikannut.
En siis saanut salaa haaveilemaani (aivan, salaa, en tainnut mainita asiasta tarpeeksi selkeästi kampaajalle) dramaattista ulkoista muutosta uuden vuoden kunniaksi, mutta ehkä se oli ihan hyvä.
Ehkä se enteili sitä, että on turha odottaa muutenkaan asioiden dramaattisesti muuttuvan vain siksi, että kalenterissa vaihtuu vuosiluku.
Nimittäin: kaikki se, mikä meissä on tänään, on se minkä viemme mukanamme myös vuoteen 2021. Jos keskityn ajattelemaan ja puhumaan siitä miten paskaa kaikki on, kaikki on paskaa myös ensi vuonna.
Siksi päätin, että tänään keskiyön lähestyessä aion miettiä, mikä kaikki tässä vuodessa oli hyvää. Missä kasvoin. Missä onnistuin. Mistä voin olla ylpeä.
En siksi, että kieltäisin kaiken sen vaikean ja pelottavan ja surullisen, mitä vuoteen 2020 liittyi. Vaan siksi, että siitä olen puhunut jo ihan tarpeeksi.
Meitä ympäröivä tilanne tulee todennäköisesti olemaan vaikea vielä aika pitkään. Olen realisti sen suhteen. Ja toisaalta on aivan yhtä lailla REALISMIA muistaa, että
mitä ikinä maailmassa tai omassa elämässä onkaan meneillään
– siis kaikesta huolimatta –
todistetusti maailmassa tapahtuu ihania asioita. Koko ajan.
Toivon niitä paljon vuoteen 2021. Sulle, mulle ja meille.
Suunnitelmat tälle illalle ovat pienet, suunnilleen olohuoneen ja keittiön kokoiset, kuten tänä vuonna on ollut tapana. Aion kuitenkin pukeutua mekkoon ja ostaa tähtisadetikkuja. Siinä ensimmäinen asia, jonka aion lisätä “mikä vuodessa 2020 oli hyvää” -listalleni: erityiseltä tuntuvaan iltaan ei tätä nykyä tarvita paljon.
Nyt suljen läppärin ja laitan kuohuvan kylmään. Vaihdan lakanat ja vien roskat roskiin. Otan seremoniallisen suolakylvyn, huuhdon vuoden 2020 viemäristä alas ja pukeudun uusiin punaisiin pikkuhousuihin. Vaikka taivaalta sataisi puukkoja ja mummoja ja koronaviruksen neljänsiä mutaatioita, punaisten pikkuhousujen perinteestä en luovu.
Eihän sitä ikinä tiedä, olisinko saanut tänä vuonna esimerkiksi kirjaa julkaistua jos minulla olisi vuosi sitten ollut jalassa siniset pikkuhousut.
Parasta olla ottamatta turhia riskejä.
