Väriterapiaa

Oaxaca oli ihana. Kaupunki oli juuri oikea lääke pitkän värittömän talven puuduttamille silmille. Tuntuu, että tämän jälkeen olen vähän valmiimpi palaamaan harmaaseen Helsinkiin.

Teki niin hyvää vain laahustaa pitkin kaupunkia ja ihmetellä värien ja kuosien sekamelskaa, lukemattomia taidegallerioita, keramiikkakauppoja ja kirjailtuja tekstiilejä.

Parin päivän jälkeen tuntui siltä kuin näköreseptorini olisi ladattu niin täyteen että ne alkoivat jo läikkyä yli.

Tutustuin tosi kivaan meksikolaiseen pariskuntaan ja teimme road tripin läheisille vuorille. Uin mineraalilähteissä ja poltin jokaisen ruumiinosani.

Iltaisin istuin agua frescan kanssa Santo Domingon aukiolla. Ei tarvinnut kuin olla olemassa niin tutustui mahtaviin tyyppeihin. (Voi kunpa elämä olisi aina niin helppoa!)

Päädyin malliksi paikallisen hiusverkkokauppiaan valokuviin, koska olin kuulemma kaupungin ainoa blondi. (Hiusverkkojen esittelyyn tarvitaan kuulemma ehdottomasti vaaleat hiukset.)

Join chicagolaisen lakimiehen kanssa mezcalia ja pelastin kanadalaisen tyypin elämän näyttämällä, miten IP-osoitteen kiertämällä voi katsoa jääkiekkoa Meksikossa.

Iltapäivisin join maailman parasta chilillä maustettua kaakaota. Öisin söin valtavia maissintähkiä, jotka valeltiin majoneesilla ja pyöriteltiin sen jälkeen juustossa ja chilissä.

Meksikossa oikeastikin kaikki käyttävät sombreroa.

Harmillinen totuus on, että valitsin huonoimman mahdollisen ajankohdan tulla ex tempore -reppureissulle Meksikoon. Santa semanan eli pääsiäisen lomaviikon vuoksi kaikki majoitusvaihtoehdot ovat buukattuja riippumatta siitä, onko kyseessä hieno hotelli vai hostellin räkäinen dormi.

Moni paikka, johon olisin halunnut mennä, jäi nyt näkemättä. Haaveeni päästä rannalle vielä pariksi päiväksi ennen Suomen räntään palaamista osoittautui mahdottomaksi, koska 120 miljoonaa meksikolaista jakaa ilmeisesti tämän haaveen kanssani.

Oaxacan jälkeen olin sormi suussa, että mitä seuraavaksi. Odotin merkkiä universumilta. Sitä ei tullut, joten lähdin Pueblaan, koska sinne näytti menevän monta bussia päivässä.

Kuvittelin tulevani johonkin pieneen kaupunkiin, mutta mitä vielä – täällä on 2 miljoonaa ihmistä. Muuta en vielä kaupungista tiedä. Ehkä huomenna tiedän enemmän.

(PS. adapterini lakkasi mystisesti toimimasta. Ostin meksikolaisen laturin puhelimeen, mutta en saa enää kameraa enkä läppäriä ladattua. Katsotaan kuinka pitkälle läppärin akku riittää ja pääsenkö enää kirjoittelemaan blogia ennen Suomea, mutta reissukuulumisia voi seurata ainakin Instagramista @eevakolu.)