Kirjat

Viime hetken lukuvinkkejä joululomalle

23.12.2021

Olen tänä vuonna vähän myöhässä joululoman lukuvinkkien kanssa, mutta toisaalta olen tänä vuonna vähän myöhässä melkein kaiken kanssa. Onneksi hyvät kirjat ovat hyviä kirjoja vielä joulun jälkeenkin.

Oman joululomani suunnitelmat ovat selvät: aion käydä kävelyllä, lukea ja toivottavasti nukkua. Juuri nyt tuo kuulostaa siltä, mistä unelmat on rakennettu.

Tähän juttuun valikoin loppuvuonna lukemistani kirjoista sellaisia, joita itse haluaisin lukea joululomalla: nautinnollisia lukuromaaneja, joiden parissa viihtyy. Ja joita tekee pikkuisen mieli ahmia.

Meri Valkaman Sinun, Margot on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa: 1980-luvun alussa suomalainen toimittaja Markus muuttaa perheineen Itä-Berliiniin vasemmistolaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi. Markus uskoo vahvasti DDR:n ideologiaan ja ihanteisiin, mutta älykäs ja kirjallisesti lahjakas vaimo Rosa turhautuu kodin ympärillä pyörivään arkeen. Berliiniin muurin murtuessa murtuu myös Markuksen ja Rosan avioliitto.

Nykyajassa Markuksen ja Rosan nyt aikuinen tytär Vilja löytää isänsä kuoltua nipun vanhoja kirjeitä, joista jokainen on allekirjoitettu ”sinun, Margot”. Kirjeiden myötä Vilja ryhtyy selvittämään, kuka salaperäinen Margot oli, kuka hänen isänsä oikeastaan oli… ja mitä hän lopulta itse muistaa omasta lapsuudestaan Berliinissä?

Valkaman kirja kertoo samalla kiinnostavasti itäsaksalaisten arjesta muurin takana ja toisaalta pohtii muistoja, muistamista, sukupolvien välisiä suhteita ja muuttuvaa maailmaa. Samalla se onnistuu olemaan todella mukaansatempaiseva romaani, johon tekee mieli upota. 

Jessie Burtonista on vaivihkaa tullut yksi luottokirjailijoistani. Olen tykännyt jokaisesta hänen kirjastaan, joita yhdistää usein kolme tekijää: naisvetoiset tarinat, sijoittuminen kulttuuri- ja taidemaailmaan ja ihanan mehukas kerronta. Burtonin kirjat ovat täydellisiä lukuromaaneja – tarinat imaisevat mukaansa, vievät vieraisiin paikkoihin ja aikakausiin ja viihdyttävät olematta hömppää. 

Tunnustus kulkee kahdessa ajassa: 1980-luvulla nuori Elise tapaa itseään vanhemman, karismaattisen kirjailijan Connien ja rakastuu. Connien kirjasta on tekeillä elokuva, minkä vuoksi pariskunta päätyy Hollywoodiin. Nykyhetken Lontoossa elämänsä suuntaa etsivä Rose pestautuu nyt erakoituneen Connien avustajaksi, koska epäilee Connien tietävän jotain Rosen äidistä, joka jätti perheensä Rosen ollessa vauva. 

Hmm, näköjään minulla on ollut jonkinlainen teema tänä syksynä: myös Alexandra Andrewsin kirjassa Kuka on Maud Dixon? päähenkilö pestautuu menestyneen kirjailijan assistentiksi. Kirjailijanurasta haaveileva Florence mokaa hommansa newyorkilaisessa kustantamossa mutta saa yllättävän työtarjouksen lähteä maaseudulle assistentiksi salanimellä kirjoittavalle kirjailija Maud Dixonille, jota edes tämän kustantaja ei ole koskaan tavannut. Salanimen takaa paljastuu nainen nimeltä Helen, joka opettaa Florencelle yhtä sun toista kirjoittamisesta, klassisesta musiikista, ruoanlaitosta ja hohdokkaasta elämästä ja ottaa Florencen myös mukaansa tutkimusmatkalle Marokkoon seuraavaa kirjaansa varten. Kun Marokossa Florence herää auto-onnettomuuden jälkeen ja Helen näyttää kadonneen jäljettömiin, ilmaantuu Florencelle houkutteleva tilaisuus…

Andrewsin kirja on superviihdyttävä, terävä ja paikoitellen hauskakin psykologinen trilleri – ei perinteinen dekkari kuitenkaan. Tykkäsin piikikkäistä hahmoista, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä ihminen. Herkku! 

Vaikka Ann Patchett ja Jessie Burton ovat hyvin erilaisia kirjailijoita, omassa mielessäni he kuuluvat samaan ryhmään: luottonaisiini, joiden jokaisesta kirjasta tiedän pitäväni. 

Hollantilainen talo on ensimmäinen suomennos Patchettilta. Se kertoo Dannysta ja Maevesta, sisaruksista, jotka kasvavat hulppeassa talossa Philadelphiassa. Kun isä kuolee, sisarukset joutuvat jättämään talon ja perheen aiemmat rikkaudet, mutta palaavat talolle uudestaan ja uudestaan – sekä ajatuksissaan että fyysisesti. Hollantilainen talo on sukusaaga, mutta pohtii myös nostalgiaa ja ihmisen suhdetta menneeseen. Voiko siitä koskaan täysin vapautua ja oliko se edes sellainen kuin muistamme? 

Patchett on klassinen amerikkalainen laatukertoja, mutta hänen kirjoissaan poikkeuksellista on tietynlainen myötätuntoinen, humaani ääni. Patchettin teksti tuntuu aina vaivattomalta, vaikka on täynnä painavia huomioita ja isoja teemoja.

Viimeiseksi vielä ihan puhdas viihdepläjäys! Halusin tänä vuonna lukea jonkin jouluaiheisen romaanin, ja tarjontaa olikion yllättävän paljon! Selkeästi jouluteemaiset hömppäkirjat ovat Juttu siinä missä jouluteemaiset hömppäelokuvatkin. Tartuin Joanna Bolourin kirjaan Paras aika vuodesta, koska useampikin tuttuni oli suositellut sitä Instagramissa – ja vieläpä sellainen tuttu, joka ei ehkä yleensä lukisi tämäntyyppisiä kirjoja.

Kirjan alkuasetelma on kaikkien joululeffojen peruskauraa: neljääkymppiä lähestyvä Emily eroaa juuri ennen joulua. Hän ei halua jälleen kerran olla joulupöydän ainoa sinkku (onko tämä oikeasti yhtä suuri ongelma kuin jouluelokuvat ja -kirjat antavat ymmärtää?), mutta onneksi apu tulee yllättävältä, joskin ärsyttävältä taholta.

Tämä kirja yllätti! Kannen perusteella odotin tahmaista siirappia, mutta sisältö oli ennemminkin kirpeä karkki. Olin alkuun epäileväinen, jaksaisinko edes lukea kirjaa loppuun, mutta Bolouri on niin hauska, että viihdyin kirjan seurassa vallan hyvin pari iltaa. Juoni oli toki ennalta-arvattava, mutta kirjassa oli samanlainen tunnelma kuin onnistuneissa joulunajan romanttisissa komedioissa (joita on toki maailmassa aika vähän): vinksahtanut perhe, isoja juhlia, nokkelaa sanailua.

Tänä vuonna omaan jouluuni kuuluu edellämainituista korkeintaan ensimmäinen, mutta ehkä kirjat tarjoavat juhlahumua ja nokkelaa sanailua.

Sehän kirjoissa on niin ihanaa – niiden kautta pääsee kaikenlaisiin paikkoihin ja tapaa kaikenlaisia ihmisiä poistumatta edes kotoa.

Rentouttavaa joulua kaikille! OIkoon glöginne kuumaa, suklaanne samettista ja kirjanne koukuttavia.

Ajatuksia Elämä Koti

Melkein joulu (ja muita syitä herätä)

20.12.2021

Neljä yötä jouluun, vuoden viimeiset viikot. 

Joinain vuosina tuntuu siltä, että joululomaa kohti raahautuu viimeisillä voimillaan, toisina siltä että sinne tanssahtelee hilpeästi juhlatunnelmissa, joskus taas laskettelee pehmeästi hyggeillen.

Tänä vuonna tuntuu, että kaikkia noita, vuorotellen ja joskus samanaikaisesti. Meininki on ollut melkoista vuoristorataa, sanoin eilen ystävälle puhelimessa. Nyt olisin jo valmis jäämään hetkeksi pois kyydistä.

Kuva: Mari Waegelein

Kaamosoireilu on kummallista. Saman päivän ja joskus jopa tunnin sisällä tunnelmat saattavat vaihdella iloisen innostuneista johonkin niin mustaan, että siihen verrattuna ikkunasta avautuva maisemakin näyttää valoisalta. Useimpina hetkinä olen yhä enimmäkseen optimistinen itseni. Ja sitten on hetkiä, kun on muistutettava itseään, listattava mielessään asioita, joiden takia kannattaa herätä. 

Jonkun on ruokittava kissa.
Äiti lupasi tehdä porkkanalaatikkoa jouluksi. Riisillä.
Ylipäätään riisi.
En ole vielä tavannut uutta kummityttöäni.
Tai käynyt esimerkiksi Macchu Picchulla. (Se on kuulemma auringonnousun aikaan maaginen.)

Puen joka päivä oikeat vaatteet päälle ja meikkaan. Pesen hampaat. Teen uuniperunoita. Ystäväni, joka on vuosia kärsinyt pahasta kaamosmasennuksesta, sanoo että siinä on jo tarpeeksi aihetta olla ylpeä. Enempää ei kannata kuulemma itseltään vaatia.

Kun sanotaan mikä ei tapa vahvistaa, niin enpä oikein tiedä. Minulla ei ole kyllä tämän syksyn jälkeen yhtään vahvempi olo. Ehkä pikemminkin päinvastoin, tuntuu että pimeys on jyrännyt ylitseni ja horjuttanut uskoani omaan voimaani. 

Mutta jos omasta tuskastaan ei löydä mitään muuta merkitystä, aina voi palata tähän: ainakin se lisää empatiaa. En ehkä aikaisemmin ole oikeasti aivan ymmärtänyt, miten todellista kaamosmasennus on. Luulin että se on vain sitä että väsyttää. Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä että valtion pitäisi kustantaa jokaiselle suomalaiselle kaksi viikkoa Kanarialla. Tai vielä parempi – voisimmeko vain siirtää koko valtion loppuvuodeksi Kanarialle? Kyllähän EU-parlamenttikin siirtyy kerran kuussa Belgiasta Ranskaan ja jotenkin sekin näyttää toimivan. Kai.

Mutta herranen aika, onneksi on joulu. Eilen olin kaupungilla, raahasin läppärikassiani ja yritin epätoivoisesti etsiä paikkaa jossa voisin hetken tehdä töitäni, joiden tekeminen tuntuu sekin tällä hetkellä täysin epätoivoiselta, ja ajattelin mielessäni että nyt en jaksa enää päivääkään, nyt on tullut se hetki kun en oikeasti enää jaksa, kun yhtäkkiä korviini kantautui enkeleiden laulu. Gloria, gloria, in excelsis Deo...

Tarkemmin katsottuna ne eivät olleetkaan enkeleitä (vai olivatko sittenkin?) vaan viisi honteloa, ihan liian pieniin takkeihin pukeutunutta teinipoikaa, jotka seisoivat laulamassa ostoskeskuksen ovien edessä. Miten heistä lähtikin sellainen ääni!

Juuri tätä rakastan joulussa – milloin tahansa aivan arkinen hetki voikin muuttua taianomaiseksi.

Kuva: Mari Waegelein

Jäin kuuntelemaan viisi laulua ja annoin pojille kaikki käteiseni. Moni muukin jäi, ja vielä useampi olisi selkeästi halunnut. Jäi hiukan muusta porukasta jälkeen, katsomaan taakseen, mutta sitten oli jo mentävä. Onhan kiire. Onhan paikkoja, joissa olla, asioita, joita tehdä, lahjoja, joita ostaa, maailma, joka on taas kerran saatava valmiiksi.

Ja sitä mietin taas, itsekin siinä kaahaamassa kirjoittamaan sähköposteja joilla ei vuoden päästä tästä päivästä ole enää mitään merkitystä, kuinka kiire on lopulta kuitenkin olemassa vain omissa ajatuksissa. No juu, joskus on tasan kolme minuuttia junan lähtöön, mutta aika usein sitä kuitenkin voisi pysähtyä, kun enkelit laulavat. Jos vain antaisi itselleen luvan, ei antautuisi tämän hätäilevän ja kaahaavan virran imuun.  

Vaikka joulukin on tulossa. Ystäväni kyseli minua seuraksi joulukuusikaupoille, ja samaan hengenvetoon kysyi, voiko joulukuusta sittenkään tuoda kotiin vaikka ei ole tehnyt vielä joulusiivousta.

Varmaan ei, jos kysyy joltain 1950-luvun kotirouville suunnatulta opaskirjalta. Nykyihmisille sanoisin, että kuusen tarkoitus on tuoda iloa ja luoda tunnelmaa, ei olla palkinto raatamisesta. 

Kuusi ei varmastikaan tiedä, onko ovenkahvat kiillotettu. Valot pois ja kynttilät palamaan – kuka siinä paria pölykoiraa huomaa.

Ainoa jouluaskarteluni tänä vuonna. Vihreät ovat Mimosan oksia ja ihanan vintage-henkisen koristeen löysin H&M Homesta.

Olen ottanut tänä vuonna aika iisisti joulukoristeiden kanssa. Olen kyllä nauttinut, ihaillut ja inspiroitunut valoista ja koristeista kaupungilla ja kavereiden luona, mutta en ole löytänyt energiaa alkaa askarrella kransseja tai ripustaa havuköynnöksiä.

Mutta kuusi on, tietysti. Kuusi ja kynttilät. Hankin tänä vuonna tekokuusen. Päätös syntyi hissuksiin viimeisen parin vuoden aikana. Se alkoi siitä, kun menin lukemaan Peter Wohllebenin kirjan Puiden salattu elämä ja sydäntäni alkoi jotenkin raastaa joulun jälkeen taloyhtiön roskiksille ja teiden varsille hylätyt kuuset. 

Viime vuonna yritin kiertää piston sydämessäni hankkimalla multaan istutetun vuokrakuusen, joka joulun jälkeen istutetaan takaisin maahan. Mutta sekä kuusen ruukussa että suojaruukussa oli tietämättäni ollut halkeama, jonka ansiosta upealle villamatolleni oli koko kuukauden ajan valunut mutaista vettä. (Se matto on nyt entinen matto – mutta toisaalta mieluummin matto kuin parketti!) Silloin ajattelin, että nyt riitti, ensi vuonna meille tulee muovikuusi.

Päätöksen sinetöi se, että taloudessani viettää tänä vuonna ensimmäistä jouluaan eräs puuhkahäntä. Nähtyäni viime viikkoina kuinka ahnaasti kissa pureskelee joulukuusen alaoksia, uskoisin tehneeni oikean päätöksen.

Monta vaihtoehtoa vertailtuani päädyin tähän Clas Ohlsonin kuuseen. Se oli minusta kaikista näkemistäni kuusista aidoimman näköinen (okei, poislukien Shishin puu, joka oli ehdottomasti kaunein – ja maksoi tonnin. Olin valmis panostamaan kerralla kunnolliseen kuuseen, koska aion käyttää sitä vähintäänkin seuraavat 10 vuotta ja se maksaa joka tapauksessa itsensä muutamassa vuodessa takaisin. Mutta en sentään ihan noin paljon.) 

Kun toin tekokuusen kotiin, suoraan tehtaalta tulleesta pahvilaatikosta tulvahti ilmoille kammottava muovin käry. Silloin ajattelin, että mitä hittoa olen mennyt tekemään. Muovista joulua!

Hankin kuusen led-valoilla, koska ajattelin että tämän täytyy olla nerokkainta sitten kahvallisten roskapussien. Kuusi, joka valaisee itse itsensä! Ei enää valojohtojen selvittelyä ja pyörittelyä. Mielikuvissani kokoaisin kuusen ja pistäisin töpselin seinään ja kas – tulkoon valkeus!

Todellisuudessa kuusi oli täynnä erilaisia töpseleitä, jotka piti kaikki liittää toisiinsa oikeassa järjestyksessä – harmi vain, että kukaan ei ollut vaivautunut merkkaamaan järjestystä mitenkään tai kirjoittamaan sitä käyttöohjeeseen. Ähersimme puolitoista tuntia ystäväni kanssa ja onnistuimme valaisemaan kuusen kolme alinta oksaa. Sen jälkeen päätin, että antaa nyt perkeles olla, ja kaivoin nöyränä tyttönä vanhat valosarjat koristelaatikosta. Yhtäkkiä niiden kierittely ja selvittely ei tuntunutkaan lainkaan hankalalta tai vaivalloiselta. 

Katsoin YouTubesta pari tree fluffing -videota (tämä vinkki tuli jouluhullulta ystävältäni, joka on jo pitkään suosinut tekokuusta. Kovimmat jouluttajat usein suosivat – sen kun voi laittaa esille jo marraskuussa huolimatta kuihtumisesta.) Videoilta opin, että on olennaista pöyhiä kuusen oksat tietyllä tavalla – muutama suoraan, pari sivuille tai ylös, näin se näyttää aidommalta kuin jos kaikki sojottavat siististi samaan suuntaan.

Ja kuten Satuhäissä konsanaan – vihdoin kaikki on hyvin. Lopulta, kuusi pöyhittynä, valot päällä, koristeet oksilla ja muovinkärykin haihtuneena, en voisi olla tyytyväisempi päätökseen. Kuusi on kaunis, ei varise, ei allergisoi, jaksaa kantaa painavimmatkin koristeet, eikä sen liikutteluun tarvitse jatkossa autoa. Se on ilman muuta kaksiooni liian suuri kuten kuuluukin, ja tulee ilahduttamaan joulusta toiseen. Kukaan vieraistani ei ole alkuun tajunnut sitä tekokuuseksi – vain jalka paljastaa totuuden, mutta ehkä ensi vuonna ompelen siihen jonkin pellavapussukan. Tai sitten täytyy vain ostaa itselleni paljon lahjoja kuusen alle.

Minulla on tapana hankkia joulukuuseen koristeita, jotka kuvastavat niitä asioita, joita toivon ensi vuodelle. (Olen kirjoittanut tästä omasta perinteestäni enemmän tässä jutussa.) Tänä vuonna hankin kuuseeni Rimowan matkalaukun, samanlaisen jonka omistan myös oikeassa koossa. Jos nimittäin jotain toivon ensi vuodelle, niin enemmän käyttöä sille laukulle. Unelmoin jostain ihanasta, inspiroivasta, mielikuvitusta ruokkivasta, elämänjanoa samaan aikaan sammuttavasta ja  kasvattavasta matkasta. 

Tämäkin koriste löytyi Helsingin ihanimmasta joulukoristekaupasta eli Tresorie Shopista.

Toinen tämän joulun uutuuksista: Pariisin vanha metrokyltti, jonka löysin Orangerie-museon museokaupasta.

Päätin, että kun töistä ei kuitenkaan tule mitään, tänään olkoon viimeinen työpäiväni. Pidän pienen joululoman ja yritän löytää järkeni ja itseni jostain konvehtirasioiden ja kirjamaratonien keskeltä. Huomenna menemme ystäväni kanssa katsomaan Pähkinänsärkijän – kansallisbaletin esityksiin emme onnistuneet saamaan lippuja, mutta huomasimme että sen voi nähdä elokuvateatterissa Bolshoi-baletin esittämänä. Katsokaas nyt, kaikkeen on aina ratkaisu.

Jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä. (Lausutaan tämä toivon evankeliumi vielä yhdessä: jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä.)

Aaton suunnitelmat ovat selvät: siinäkin mennään iisisti ja turhia stressaamatta. Minä hostaan, jokainen tuo mukanaan pari ruokaa, niin kenenkään ei tarvitse huhkia keittiössä.

Äidin porkkanalaatikon lisäksi odotan ystäväni leipomaa saaristolaisleipää ja siskon tekemää porkkalaa, ja joidenkin itselleni tuntemattomien ranskalaisten tekemää samppanjaa. 

Siinäkin: neljä hyvää syytä herätä. 

Ajatuksia Matkat

Terveisiä maailmalta

8.12.2021

Pakkasin laukun, kävelin läpi (korona-)passintarkastuksesta, istuin lentokoneessa. Kävin ulkomailla.

En sano että matkustaminen olisi koskaan ollut itselleni arkipäivää tai että olisin ikinä pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, mutta ennen se tuntui kuitenkin… tutulta.

Nyt se tuntui samaan aikaan tutulta (aivan! Näinhän minä aina pakkaan käsimatkatavarat, tuolta ostan vesipullon…) ja joltain uudelta ja vieraalta. Edellisenä iltana jännitti, oikeasti jännitti, kuten silloin joskus kun oli ihan ensimmäisiä kertoja lähdössä. Maailmalle.

Maailma näytti suurelta, vilkkaalta ja kauniilta. Maailma oli viime viikolla Pariisi.

Junassa lentokentältä keskustaan laitoin silmät kiinni ja kuuntelin pehmeänä soljuvaa ranskaa, jotain muitakin kieliä joita en edes tunnistanut.

Vielä metrossakaan ei tuntunut ihan siltä, että olen oikeasti nyt täällä, maailmalla, ulkomailla, jossain kaukana kotisohvasta.

Se tunne tuli vasta sitten, kun näin katot.

Hotellihuone oli sellainen kuin ne tuppaavat Pariisissa olemaan – pieni, vähän ummehtuneelta haiseva, sisustus suoraan 90-luvun alusta. Mutta ikkunoista näki kahteen suuntaan, sen näkymän joka mieleeni piirtyy ensimmäisenä kun ajattelen Pariisia:

hailakanväriset talot tiiviisti kiinni toisissaan, niiden vinot sinkkikatot Pariisin taivasta vasten.

Niin lähekkäin, että kattoja pitkin voisi hypähdellä kohti jotain odottamatonta.

Muita peripariisilaisia näkymiä:

Mies ja nainen puoliksi roikkumassa ulos avatusta ikkunasta savukkeet käsissään, mies tupakalla vastapäisen talon ranskalaisella parvekkeella. Ennen Pariisia en enää edes muistanut, miltä palava tupakka haisee.

Liikemiehet liikelounaalla – harmaat puvut, kolme ruokalajia, kaksi lasia viiniä. (Pariisissa asuva kaveri kertoi tosin, että Ranskassakin nykyään nuorempi polvi syö lounaansa läppärin ääressä hotkien. Harmillista.)

Täydet terassit. Jos olen oppinut jotain pariisilaisilta niin sen, että terassikelit ovat asennekysymys (ja että suomalaiset ovat mammareita vellihousuja). Joulukuu, mittarissa +2, kaatosade? Terassit täynnä.

Kuten aina, ihmiset olivat tälläkin kertaa kaupungin paras nähtävyys. Paras ja ilmainen, tosin kokemuksen voi päivittää vip-tasoon terassikahvin hinnalla. Siinä istuskellessa ja töllätessä kuluisi päivä jos toinenkin.

Muistin, mikä matkustamisessa on niin erityisen ihanaa ja tärkeää: kotona ajattelee helposti olevansa omien olosuhteidensa, oman menneisyytensä ja omien tapojensa… hmm, ehkä vanki on hieman liian vahva sana, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sillä kaikella tuntuu olevan enemmän painoarvoa. Joskus unohtuu, että voi tehdä toisin, olla toisenlainen ja valita uudestaan. Joka päivä voi valita uudestaan.

Matkalla on vapaampi miettimään, millainen ihminen haluan olla. Ja vapaampi myös olemaan se.

Pariisilaisia katsellessani mietin tällä kertaa esimerkiksi:

Voisinko ja haluaisinko olla ihminen, joka pukeutuu pitkään ruudulliseen takkiin? Käyttää useammin huulipunaa? Istuu terassilla joulukuussa? Haluaisinko nähdä enemmän vaivaa, pukeutua kauniimmin, puhua kohteliaammin? Voisinko olla ihminen joka juo limonadinsa kauniista pienestä lasista jäillä ja sitruunasiivulla? Ottaa oman tilansa ja paikkansa, pyytelemättä liikoja anteeksi?

Pariisin katuja tallatessani, taivasta ja rakennuksia ja marraskuun piiskaamia puita katsellessani mietin:

Voisiko maailma olla täynnä mahdollisuuksia myös minulle? Voisinko olla ihminen, jonka elämä voi vielä yllättää?

Pariisi joulukuussa on ihana. Jokainen, pieninkin kiska koristelee julkisivunsa. Vähintäänkin jouluvaloilla, mutta usein myös paljon kekseliäämmin – havuköynnöksiä, kukkia, joulupalloja… ja kaikkialla kuusia! Liikkeiden ja ravintoloiden edessä, sisällä ja terasseilla. Joskus niitä oli nostettu jopa talojen seinille ja markiisien päälle.

Pariisilaiset rakastavat vilkkuvia jouluvaloja. Päätellen siitä, kuinka monen kansainvälisen luksusliikkeenkin edessä sellaiset vilkkuivat menemään, Pariisissa ne edustavat ehdottomasti hyvää makua. Nämä ovat juurikin niitä pieniä yksityiskohtia, joiden huomaaminen matkustamisessa on niin virkistävää – ai, täällä asiat tehdään näin! Voisinko minäkin? Haluaisinko?

(Vilkkuvien jouluvalojen kohdalla päätin, että ehkä kuitenkaan en.)

Yhtenä päivänä suuntasimme Pompidou-keskukseen katsomaan Georgia O’Keeffen retrospektiiviä, joka oli alkuperäinen syymme koko matkalle, olemme nimittäin ystäväni Marin kanssa molemmat aika isoja O’Keeffe-entusiasteja. Näyttely oli pettymys, mutta oli oikeastaan tosi lohdullista huomata että sitä voi päästä kuratoimaan Georgia O’Keeffen näyttelyn Pompidou-keskukseen olematta erityisen hyvä työssään.

Mietin, että ehkä itse asiassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti tosi loistavia työssään, on paljon vähemmän kuin olen kuvitellut, ja jotenkin tämä maailma silti pyörii. Ehkä kaikenlaiset upealta kuulostavat paikat ovat itse asiassa täynnä aivan keskinkertaisia ihmisiä, joten siinä mielessä tilanne on oikeastaan aika toiveikas meidän muidenkin kohdalla.

No, joka tapauksessa näkymät Pompidou-keskuksen liukuportaista Pariisin yli ovat jo itsessään vierailun arvoiset, ja seuraavana päivänä näimme David Hockneyn uuden työn A Year In Normandy sekä Monet’n lumpeet, joista molemmista menimme aivan sekaisin.

Olin ajatellut ostaa itselleni matkalta jotain ihanaa, mutta Pariisissa ihanaa on niin paljon, että en sitten lopulta osannut edes alkaa kartoittaa valikoimaa. Jos Pariisissa piipahtaisi sisälle jokaiseen kiinnostavaan putiikkiin, ei koskaan ehtisi tehdä mitään muuta.

Ostin siis samoja juttuja, joita ostan aina: kirjoja ja kauniita syötäviä asioita kauniissa rasioissa (on aivan sama, kuinka monta kertaa käyn Laduréella ja kuinka kliseinen ja turistinen se on, se ei koskaan menetä hohtoaan silmissäni. Asiat pysyvät samoina ja asiat muuttuvat: Laduréelta sai nykyään vegaanisia macaroneja!)

Pariisi on täynnä jumalaisia kirjakauppoja ja se on ehkä ainoa kaupunki, jossa näkee edelleen paljon ihmisiä metroissa ja kahviloissa lukemassa paperikirjoja. Pariisin kirjakaupoissa, museoissa ja gallerioissa luuhatessa ajattelin taas: tätä minä haluan elämältäni! Taidetta, tarinoita, värejä, kaikkea kaunista – ja paljon vähemmän ruutuja, tykkäyksiä, uutisotsikoita. Se on onneksi valinta ja asia, joka on kaikkien saatavilla koska vain.

(Ok, myönnetään että Pariisin taidenäyttelytarjontaa katsoessa tajusi taas, että tällaista se olisi asua oikeassa suurkaupungissa. Jo pelkästään isojen nimien näyttelyitä oli kaupungissa samanaikaisesti niin paljon, että emme edes ehtineet nähdä kaikkea mitä halusimme – pienemmistä nimistä nyt puhumattakaan.)

Shakespeare & Companyssa, maailman maagisimmassa kirjakaupassa, keksin itselleni seuraavan tavoitteen tässä elämässä. Vanhan kirjakaupan yläkerrassa on piano, jota kuka tahansa saa soittaa (ja yleensä aina soittaakin). Päätin että aion opetella soittamaan pianoa sen verran hyvin, että seuraavan kerran kun olen Shakespeare & Companylla, kehtaan istua vanhan pianon ääreen ja soittaa jotain.

(Yksi tavoite toteutui jo tämän reissun aikana: kirjakaupan kissa tuli istumaan syliini.)

Kirjakaupan yläkerrassa on vanhojen kirjojen ja kuuluisien kirjailijoiden valokuvien ja kaikenlaisten muiden kuriositeettien lisäksi seinä, joka on aivan täynnä ihmisten pienille lapuille kirjoittamia viestejä. Niitä on kiehtovaa lukea – mikä on se, mitä ihmiset haluavat sanoa, kun siihen on mahdollisuus? Aika moni oli kirjoittanut I was here. Ymmärrän sen hyvin.

Greetings from Michigan.

Taylor Swift te quiero.

Merci Paris !!!

Laput olivat loppu, mutta löysin takkini taskusta metrolipun. Kirjoitin siihen tout est possible.

Koska siltä minusta tuntui, pitkästä aikaa.

Postauksen upeat kuvat on ottanut Mari Waegelein.