Kannatti

suokki9Kävin taas Suomenlinnassa. Toisinaan sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja maailma pistää peliin parastaan.

Niin kävi nyt. Satuin lauttaan juuri oikeana päivänä ja oikealla kellonlyömällä. Vaatii täydelliset sääolosuhteet, jotta meri tuolla tavalla höyryää – epätodellinen näky. Lautassa tuntui kuin olisin lillunut läpi ison puurokattilan, tai ehkä unen.

Ja että satuin paikalle juuri auringon laskiessa, kun taivas ja lumi hohtelivat hennon pastellisina, samoissa sävyissä kuin vanhat rakennukset… Perillä huurre peitti puut, ja oikeastaan kaiken muunkin. Seinän vierelle unohtuneet polkupyörät, kahviloiden liitutaulut.

suokki7

suokki11

Että voikin ihminen saada elämässään tällaisia lahjoja – täydellisiä hetkiä, jolloin kaikki osuu, ei melkein vaan täysin, maaliin.

Kohmeisin sormin yritin räpsiä tilanteesta kuvia, mutta eiväthän ne näytä kuin kalpean, huonolaatuisen kopion todellisuudesta.

suokki8

En tiedä kummasta loppui akku ensin – pakkasenpuremasta kännykästä vai sormistani. Joten lopulta pistin puhelimen taskuun, puristin kädet kuuman kahvikupin ympärille ja hetken vain kävelin. Katselin. Yritin haukata näkemästäni palan.

suokki6

Viikko on ollut hankala ja uneton, mutta jo pelkästään tämän hetken takia kannatti nousta sängystä, hengittää sisään ja ulos, vetää takki päälle.

Nyt ajattelin avata karkkipussin ja tarttua kirjaan. Maailmassa on nimittäin näemmä vielä yksi Hornby, jota en ole lukenut. Ja monta salmiakkipääkalloa, joita en ole syönyt.

Hyvää viikonloppua!


Narskuu

suokki5On siis talvi. No, varmaan tiesittekin sen jo, jos olette katsoneet ikkunasta ulos tai – kuten minä –  erehtyneet kävelemään ovesta ilman talvitakkia. En omista sellaista, koska pari kesää sitten myin omani kirppiksellä kun päätin raivoissani, etten aio elää enää yhtään talvea Suomessa.

No, kuinka sitten kävikään… on talvi, ja olen Suomessa. Ja jostain syystä kumpikaan asia ei häiritse minua ollenkaan.

suokki3 Teimme eilen päiväretken Suomenlinaan. Saavuimme saarelle samaan aikaan lumisateen kanssa ja tajusin, etten ole ehkä koskaan käynyt Suokissa talvella. Katselin lumisia teitä ja rakennuksia samalla ihmetyksellä kuin toppatakkeihin hautautuneet turistit.

Kylmästä huolimatta kävelimme ympäri saaria, kiipesimme katsomaan maisemia, otimme kuvia, koska Stellan saksalainen vieras halusi nähdä kaiken. En kehdannut sanoa, että varpaani olivat jo irtoamassa jalkateristä kuin poikki napsahtelevat jääpuikot (niin – en omista myöskään talvikenkiä. Saattoivat mennä siinä samassa kiukunpuuskassa). 

IMG_1089

suokki2Kun kaikkien naama helotti pakkasesta punaisena, menimme Doritin olohuoneeseen juomaan kahvia ja syömään karjalanpiirakoita. On onni saada hengailla niin monenlaisten kanssa, seurata vierestä kaikenlaista elämää, kuulla kuinka puutalon ulko-ovi aukeaa, sisään pelmahtaa joukko punaposkisia poikia ja joku huutaa ovelta äiti saaks Emil tulla meille. 

Kun lähdimme, oli jo tullut pimeä. Lumi narskui kenkien alla ja tajusin, etten muistanut, milloin olisin viimeksi kuullut sen äänen. Olen kai elänyt liian monta talvea joko paeten sitä tai poistumatta kaupungin keskustasta – siellä missä kävelyreitit ovat aina valmiiksi tallatut.

suokki4

Tiedättekö, miten äänet ja tuoksut toimivat joskus teleportteina, ja sitä siirtyy hetkessä paikasta toiseen? Pimeä ilta, lumi narskuu kengänpohjien alla… Muistin äkkiä talvet vuosien takaa, kun oli liian vanha kyhjöttämään kotona, mutta liian nuori pääsemään sisälle muualle kuin Mäkkäriin. Miten sitä jaksoikin hytistä ulkona pakkasella kaikki illat – ilman pipoa, tietysti.

Lähiöiden talvi oli kuollutta kuolleempi, ankea, pimeä, ei koskaan mitään tekemistä ja silti… kukaan ei voi tietää sitä tunnetta, jos ei ole kasvanut siellä missä minä, me:

Höyryävä hengitys, seuraavaan bussiin 40 minuuttia, katulampun kelmeä valo. Ja vatsanpohjassa jäätyneitä perhosia.


Onks kiire on moi pus

Ensimmäinen päivä kotona Helsingissä valkeni harmaana, harmaana, harmaana. Melkoinen kontrasti Sambian aurinkoon, kirkkaisiin väreihin ja kuumuuteen, mutta mielialani ei ollut lainkaan matala. Päinvastoin – odotin jo ratikkamatkaa ja take away -kahviani. Ja villahuiviakin, vähän.

Suuntasin palaveriin. Ratikasta näin ystävän juoksemassa kadulla, lenkkarit jalassa ja luurit korvilla, päättäväisen näköisenä sadetta päin. Hymyilytti. Sellaista se on täällä Suomessa…

IMG_0714Kivan palaverin jälkeen hortoilin moikkaamaan ystävää kauppaan ja unohduin sinne useammaksi tunniksi. Suuntasin lounaalle ja ketkäs olivatkaan ravintolan ainoat muut asiakkaat? Kaksi tuttua, joista olimme juuri siellä kaupassa toisen ystäväni kanssa puhuneet. Söimme pitkän lounaan, oli kivaa.

Koko päivän matkalla paikasta toiseen törmäsin ystäviin, tuttuihin ja tutuntuttuihin. Ihan kuin koko kaupunki olisi sanonut: tervetuloa takaisin, muistathan, että täälläkin on seikkailuja ja olet täälläkin onnellinen. Ja olenhan minä. Oikeastaan tosi, tosi onnellinen.

Kävin pari lyhyttä mutta hyvää keskustelua muutaman etäisemmän tuttavan kanssa kadunkulmissa. Läheinen ystävä tuli juosten vastaan, ratikkaan menossa, halasimme lennosta kun ratikan ovet jo kolisivat kiinni. Onks kiire on moi pus! Joskus viidessä sanassa tulee kaikki olennainen.

IMG_0723

Ja tänään aurinkokin näyttäytyi taas… Ajoimme veneellä saareen tsekkaamaan paikkaa tammikuiselle nuorisoleirille – sekin tuli kuin tilauksesta: ei meillä ehkä ole viidakkoja tai savanneja, mutta katsopas tätä havumetsää ja joulukuista merenrantaa…

Nyt muutama tunti tehokkaasti töitä, sitten tehdään pizzaa. Helsingissä kaikki hyvin.

P.S. Kiitos kaikille ihanista kommenteista edelliseen kirjoitukseen!


Viime aikojen hyviä

jutui-(7-of-7)

Nämä mielettömän kauniit kylmät, mutta aurinkoiset päivät. Olen viime päivinä pitkästä aikaa kuunnellut Phoenixin levyä Wolfgang Amadeus Phoenix. Lisztomania on täydellinen aamubiisi, kun kävelee kaupungilla päivän ensimmäiseen määränpäähän. Viime aikoina minua on puhutellut erityisesti kohta

these days it comes
it comes
it comes
it comes
and goes

Just sellaista tämä on viime aikoina ollut. Asiat tulevat ja menevät… ja toisin kuin ehkä joskus ajattelin, siinä ei ole mitään surullista.

jutui-(3-of-7)jutui-(1-of-7)

Taidekirjat, sisustuslehdet, muotilehdet, etenkin kahviloiden pöydillä lojuvat. (Menen vähintään yhtä paljon kahviloihin selaamaan lehtiä ja kirjoja kuin juomaan kahvia. Fleuristessa käyn House&Gardenin – ja toki sen korvapuustin – vuoksi, Kokossa luoen Voguen ja Town & Countryn.)

Ystäväni Mikko oli yhtenä päivänä raahannut kasan vanhoja valokuvakirjoja kirjastosta ja muistin taas, miten tärkeää on välillä katsoa muunkinlaisia kuvia kuin niitä, joita tulee vastaan Instagramissa ja Pinterestissä.

Ja miten virkistävää on tänä klikkien, kissavideoiden ja alati vaihtuvien kohupuheenaiheiden aikakaudella silloin tällöin puhua taiteesta (kyllä, saa lausua thaitheesta pikkurilli pystyssä, ei haittaa). Se on vähän kuin saisi lasillisen raikasta vettä kun on pitkään juonut vain äklömakeaa limpparia.

jutui-(2-of-7)

Tämä asetelma, joka odotti minua sängyllä kun menin ystävän luokse yökylään.  Toisilla on silmää yksityiskohdille, pakko ihailla…

jutui-(4-of-7)jutui-(5-of-7)

Viime aikoina olen pukeutunut kahteen asuun: pooloneuleeseen ja nahkavekkihameesen tai risaisiin farkkuihin ja kasmirneuleeseen.

Neuleesta ja hameesta kysyttiinkin jo yhden toisen postauksen kommenteissa – neule on Second Femalen ja hame Edbladin ja molemmat on saatu Dotsista (joka muuten löytyy nykyään myös Turusta, vink vink). Laukku puolestaan on se sama vanha Zaran ja korut ne samat Pernille Corydonit, jotka minulla on aina.

Viime aikoina tosin Pernillen rannerenkaan viereen on ilmestynyt rumilushirvitys nimeltä aktiivisuusranneke. Sain sen kaveriltani, joka oli saanut sen epämieluisana lahjana. Aluksi tuhahtelin koko jutulle, mutta käytettyäni ranneketta päivän jäin ihan koukkuun! Tavoitteenani on 15 000 – 20 000 askelta joka päivä ja tuo tavoite todellakin vaikuttaa siten että parina iltana olen kiskonut vielä yhdeksän aikaan illalla lenkkareita jalkaan…

jutui-(6-of-7)

Tämä pyörä, joka naurattaa joka kerta kun törmään siihen Fredalla. Se kuuluu kaupungin ihanimmalle karkkikaupalle Roobertin Herkulle, jossa käydessä ei tule edes mieleen että karkin syöminen voisi olla mitenkään haitallista. Jos ostaisi karkkia vain niin hyvän fiiliksen paikasta, ehkä se ei olisikaan…

Mutta viime aikojen PARAS asia on se, että yksi parhaista ystävistäni on muuttanut kadun toiselle puolelle vastapäiseen taloon. Nyt on mentävä, sillä meillä on kohta lähikaupassa treffit. Illalla tehdään quesadilloja ja korkataan skumppa. Miten ihanaa on voida tehdä tällaisia suunnitelmia kahden tunnin eikä kahden viikon varoitusajalla.

Ihanaa lauantaita!


1 2 3 7