Nessuvuoren valtiatar

Terveiset sängynpohjalta! Kanakeittoa ja nenäliinoja kuluu.

(Koska joku kuitenkin kysyy kanakeiton ohjetta, minimoin pettymykset heti alkuunsa: salainen flunssagourmetreseptini on lisätä kanaa ja parsakaalia valmiiseen tom yam -liemeen.)

lentsu-(1-of-3)Tulen kipeäksi usein – ja aina väärällä hetkellä. Reissussa, silloin kun olisi tosi paljon töitä tai silloin kun ilonpito on ylimmillään, elämä hymyilee ja tuntuu että tästä tämä voittoputki vihdoin alkaa. Alkoihan se, ja loppui, jonnekin Porin yliopistollisen apteekin hyllyjen väliin. Köh köh.

Olen tässä yrittänyt miettiä, mitä se kertoo. Melodramaattinen puoleni nyyhkii täältä nenäliinavuoren keskeltä, että selvästikään maailmankaikkeus ei ole tarkoittanut minua onnelliseksi ja rankaisee siitä. Rationaalinen puoleni tuumaa, että ehkä se ei kerro mitään muuta kuin että oikeastaan koskaan ei ole hyvä hetki sairastua.

lentsu-(2-of-3)

Ainakin vihdoin on ollut aikaa katsoa leffoja ja tv-sarjoja. Olen katsonut paljon keskinkertaista roinaa, mutta myös pari, jotka jäivät mieleen. HBO:n minisarja The Honourable Woman – ihan huikea. Saksalainen leffa Freier Fall, joka käsittelee homoutta poliisivoimissa. Ei mikään huippu, mutta oli tosi kiva pitkästä aikaa katsoa saksalaista nykyleffaa. Ja kuulla kieltä. Tajusin, että on ollut ehkä vähän ikävä, Saksaan, saksalaisia, pretzeleitä.

Ja In A World…, joka oli piiiitkästä aikaa komediallinen jenkki-indie-pätkä, jonka aikana ei tehnyt mieli joko nukahtaa tai repiä ärsytyksestä hiuksia päästään. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-muutenvaanmakeetyyppi Lake Bell on nyt virallisesti girl crushini numero yksi.

Tämän ajatuksen voimalla etiäppäi: varmasti Lake Bellilläkin on joskus flunssa, ja hänenkin elämästään tuli oikein hyvä.


What a lovely day

Lukija pyysi, että kertoisin mitä mieltä olin uudesta Mad Maxista.

Tätä mieltä: menkää katsomaan. Ihan huikea, elokuvallisesti ja visuaalisesti niin intensiivistä tykitystä että leffan jälkeen kaipasi palautusjuomaa – taisteluväsymys valtaa myös katsojan.

madmax1

madmax2

Tom Hardy Maxina jäi aika lailla sivuhahmoksi. Hardy ja Charlize Theron Furiosana olivat toki täydellisiä, mutta minulle elokuvan tärkein hahmo oli Nux, koska häneen kulminoitui se ajatus, jonka itse tästä leffasta sain:

ihmiselle voi tehdä kaikenlaista, maailma voi ajautua kaaokseen ja epätoivoon, ihmisestä voi yrittää tehdä esineen ja maailmaa saattavat hallita sekopäät, aseet ja kuiva aavikko,

ja silti,

pieninkin häivähdys inhimillisyyttä on vahvempi kuin mikään niistä.


There are no two words in the English language more harmful than ”good job ”

En koskaan käy leffassa katsomassa samaa elokuvaa useampaan kertaan, mutta Whiplashin olen nähnyt nyt kolmesti.

whiplash3

Mietin aluksi, että en kirjoita leffasta ollenkaan, koska kaikki eivät kuitenkaan koe sitä samalla tavalla enkä haluaisi ladata kellekään järjettömiä odotuksia.

Mutta sitten mietin, että ehkä, jos tämän luettuaan joku teistä käy katsomassa elokuvan ja kokee sen edes puoliksi kuten minä…

Whiplash kertoo nuoresta kunnianhimoisesta rumpalista (mainio Miles Teller), jolla on sadistinen ohjaaja konservatoriossa (aina yhtä mahtava J.K. Simmons). Tai siis juonellisesti. Oikeasti se kertoo intohimosta ja siitä, mitä kaikkea vaatii tulla parhaaksi ja millaisia uhrauksia sen eteen on tehtävä.

whiplash1

Rakastan yli kaiken elokuvan intensiteettiä ja sitä, että siinä näytetään konkreettisesti, miten fyysistä musiikin soittaminen on.

Rakastan sitä, että elokuva kysyy, onko yksi intohimo kaiken muun uhraamisen arvoista ja sitä, että elokuva ei oikeastaan vastaa siihen. Se jää katsojan päätettäväksi.

Mutta ennen kaikkea rakastan loppukohtausta. Toisella ja kolmannella kerralla pulssi alkoi hakata tuhatta jo viisi minuuttia ennen sen alkamista. Eläydyn leffaan koko ruumiillani – kaikilla kerroilla olen lähtenyt teatterista tärisevänä ja hikoilevana, syke taivaissa.

whiplash4

En oikein tiedä. Jokin tässä leffassa iskee johonkin ihan hiton syvälle, mihin lie sielun kopukkaan jota en itsekään tunne. Kaikkiin menneisiin ja nykyisiin unelmiini, toiveisiini ja pettymyksiini, sellaisiin joita en uskalla myöntää itselleni edes öisin yksin salaa kolmen kaljan jälkeen. Elokuvaa on samalla maailman innostavinta ja hirveintä katsoa.

WHIPLASH

Ja sitten kuitenkin, aina kun kävelen teatterista ulos, minulla on sellainen olo kuin olisin elossa jokaisella solulla. Että nyt ei todellakaan tee mieli kaivaa kännykkää esille ja tsekata, mikä mekko tai lentävä orava tällä hetkellä Facebookissa puhuttaa.

Vaan sellainen, että HALOO KUULEEKO SIELU! Nyt portit auki ja jotain aitoa ulos!


Yllätyskiva Chef

Näin pari päivää sitten John Favreaun elokuvan Chef. Minulla ei totta puhuen ollut leffaa kohtaan mitään odotuksia, mutta yllätyksekseni hullaannuin.

Chef ei ole ehkä maailman omaperäisin tai ehein elokuva, mutta se on täynnä hyvää fiilistä. Keskiössä on entinen kokkilupaus Carl Casper, joka on jotenkin päätynyt kokkaamaan tylsää ruokaa uudistushaluttoman ravintoloitsijan keittiöön. Saatuaan surkeat arvostelut Carl saa raivarit, menettää työnsä ja päättää perustaa katuruokarekan.

chef

Leffassa on takuulla elokuvahistorian hekumallisimpiin lukeutuvat ruokakuvaukset (älä vain katso tätä rainaa nälkäisenä!), salsa soi ja railakas tekemisen meininki on läsnä koko ajan. Ja mikä parasta, se tekemisen meininki tarttuu!

Näyttelijäkaartin karismasta kertonee jotain se, että Scarlett Johansson ja Robert Downey Jr. jäävät tässä leffassa seinäruusuiksi. John Favreau ja Emjay Anthony ovat huippu isä-poika-duo, John Leguizamo on ihana (John Leguizamo on tosin aina ihana, mutta tässä leffassa oikein erityisesti, koska epäilen että hän esittää aika lailla itseään…). Ja Sofia Vergara nyt on jumalainen kuten aina. (Miten kukaan voikaan olla niin jumalainen??)

Suosittelen, jos kaipaat talven keskelle vähän väriä, tuoksua ja makua – vannon että ne puskevat läpi sieltä valkokankaan takaa!