Reissusta päällimmäisenä jäi mieleen puhdas, laimentamaton ilo. En muista kokeneeni sellaista rillumarei-riemua pitkään aikaan. Että illalla nukkumaan mennessä koko lärviä särkee, kun on hymyillyt ja nauranut kaikelle ja kaikille. Kotiin palatessani mietin, että tätä lisää kiitos.
Ilo on yksinkertainen juttu – sen tunnistaa jokainen, joka on lapsena hyppinyt kuralätäköihin.
Onni sen sijaan on vaikeampi konsepti. Sen tunnistaa, kun se tulee kohdalle, mutta sitä etsiessään saattaa mennä ihan metsään.
(Tai no – nyt olisi hyvä hetki keksiä uusi sanonta, koska metsään meneminen ihan tutkitusti lisää onnellisuutta. No, perse edellä puuhun ja sitä rataa…)
Otettiin tänään teemaan sopivasti tämmönen Eeva Coelho -henkinen portretti.
Kun ihmiset tavoittelevat mitä tavoittelevat, taustalla on kai aina ajatus, että ne asiat saatuamme olemme onnellisempia – rahaa, menestystä, parisuhde, laihemmat reidet, tiedättehän te nyt nämä. Ja silti joskus juurikin noiden asioiden tavoittelu vie vain kauemmaksi onnesta.
Ajatelkaa nyt vaikka naisia, jotka viettävät puolet elämästään laihiksella itseään vihaten ja uimarantoja vältellen. Jokainen heistä ajattelee, että sitten laihana elämä on onnellista. Ja kuitenkin tuota lopputulosta tavoitellessaan he tekevät elämästään ihan kaikkea muuta. Kun sitä voisi valita olevansa onnellinen jo nyt, alleineen päivineen.
Ja sitä paitsi joskus onnellisuutta tavoitellessa asioista tulee vahingossa kamalan vakavia – ja jos johonkin olen kyllästynyt, niin ihmisiin, joille kaikki on vakavaa. Läkähdyn jo pelkästä ajatuksesta. Joskus tällaisia ihmisiä kohdatessani kuvittelen olevani ilmapallo ja sanon mielessäni nips naps – katkaisen narut, kohoan ilmaan ja jätän betoniporsaat rypistelemään otsia keskenään. (Ja joo kyllä, olin joskus itsekin betoniporsas.)
Sitä alkaa käydä läpi liian monimutkaisia, raskaita ajatusketjuja sen sijaan että elelis vaan. Jotta minusta tulisi tulevaisuudessa mahdollisimman onnellinen, pitäisikö nyt valita tämä vai tämä asia vai tehdä näin vai näin, vähemmästäkin lähtee elämänilo.
Nykyajan ilmiöitä lienee, että luetaan hyllyittäin self help -oppaita, raivataan elämästä kaikki häiriötekijät ja osallistutaan kurssille toisensa perään, jotta tultaisiin mahdollisimman onnellisiksi – ja unohdetaan siinä välissä, että elämähän on tässä.
Tätä se on, meluisaa ja täynnä häiriötekijöitä – ja joskus ne häiriötekijät ovatkin juuri niitä juttuja, joista löytyy puhdas ilo ja riemu. Se fiilis, että tässäpä ollaan, kädet kurassa, kaaos vallalla ja polvet ruvella… usein se kuitenkin voittaa harmonisen hymistelyn, tai ainakin minun maailmassani. Let’s make another beautiful mess.
Ystäväni sanoi minulle pari päivää sitten, että “mä en enää tavoittele tässä elämässä mitään muuta kuin iloa ja kepeyttä”. Heitimme ylävitoset, koska olin tismalleen samaa mieltä.
Luulen, että täällä hyvinvoinnin kehdossa on valtavasti ihmisiä, joilla on onnellisen elämän palikat kohdillaan – aineelliset puitteet, parisuhde tai perhe, hyvä työ – mutta joiden elämästä puuttuu ilo. Se, että tehdään asioita vailla tavoitetta tai päämäärää, ihan vain siksi, että ne tuntuvat hauskoilta tai kiinnostavilta.
Onnen tunnistaa kun se osuu kohdalle, mutta sitä etsiessään ei usein edes tiedä mitä etsii. Saattaa luulla etsivänsä menestystä, vaikka tosiasiassa etsiikin riippumattomuuden tunnetta. Tai ihmissuhdetta, vaikka oikeasti haluaa löytää ihan vain itsensä. Siksi en enää etsi kuin korkeintaan puhelintani (se on vielä useammin hukassa kuin elämän tarkoitus).
Tavoittelen elämääni lisää ainoastaan iloa ja keveyttä. Kahdesta vaihtoehdosta valitessani mietin, kumpi saa oloni tuntumaan kevyemmältä, kumpi saa minut innostumaan tai nauramaan. Valitsen sen vaihtoehdon, vaikka se olisi vaikeampi toteuttaa – tai olisi se vaihtoehto, jossa ei ole nopeasti katsottuna oikein mitään järkeä.
Koska uskon ja tiedän, että siellä missä on iloa ja tilaa hengittää, siellä on myös onnea. Eikä sitä tarvitse enää erikseen houkutella paikalle.
No hö.. 😉
Mä mietin juuri tuota reilu kuukausi sitten! Hyvä, että ehdit postaan ensin! Mun ei tarvii :)))))))!
Kiitos ♡
Ilo lukea juuri tätä!!
Aloin juuri itkeä työpaikkani äänieristetyssä (onneksi!) kopissa, kun luin tämän. Oon niin helvetin kyllästynyt ja pettynyt tähän työpaikkaan, parisuhteeseeni, kotiini, kaikkeen. Kaikesta on tullut vain niin ilotonta. Silti tämän luettuani henki kulki paremmin kuin pitkään aikaan. Täytyy lähteä ilolla iloa kohti, muuten kaikki kuolee. Kiitos.
“sen sijaan että elelis vaan”…. näistä sanoista KIITOS 🙂
High five!
Itsekin betoniporsaana liian monta vuotta eläen, olen vihdoin päässyt omaan tavoitepisteeseeni: että viihtyy itsensä kanssa. Ihmiset sitovat itsensä niin kovasti unelmiin ja unelmien tavoitteluun, että unohtavat olennaisen. Eli juuri tämän hetken tässä näin.
Itkin juuri yksi päivä ilosta pitkästä aikaa. Juu, mulla jumii elämässä tällä hetkellä ihan kaikki, ei ole rahaa ja kaikki ihmisetkin on ihan pösilöitä ja niitäkään ei jaksa. Mutta se, että huomaa viihtyvänsä itsensä kanssa! Ei mun ainakaan tarvitse ootella minnekään tulevaisuuteen sen kanssa.
Todellakin! Iloa, naurua, keveyttä, syvyyttä. Pieni kaaos värittää elämää ja nauru auttaa jopa kuoleman- ja menettämisen pelkoon.
Olen huomannut tässä kepeyden, ilon ja “keskityn vain positiivisiin asioihin ja ihmisiin” trendissä sellaisen harmaan pilven, että sitäpä ei oikein uskalla kertoa oman elämänsä vavahduttavista, jopa ikävistä asioista sille uutta positiivista elämäänsä viettävälle. Näin on! Vaikka tuntuisi että nyt olisi pakko ja voisinkohan mä nyt laittaa tekstaria, että jutellaanko kasvotusten, niin se helposti jää. Itse yritän myös keskittyä hyvään ja luoda ympärilleni hyvää, mutta huolen jakaminen on vähentynyt. Eräskin ilmoitti, ettei sitten vastaile toiselle; toisella kun oli hankala elämäntilanne käsillä. Ymmärrän, ettei esim. eroprosessia läpikäyvä jaksane kuunnella samassa tilanteessa olevaa, mutta ehkäpä sitten taas kun omassa elämässä jo vähän toivo ottaa sijaa? Tämmöisiä kaunis kirjoituksesi herätteli minussa.
Täällä nousee käsi ylös tuossa kohdassa, jossa kirjoitat vartalosta murehtimisesta. Kuinka monta iltaakaan olen saanut kulumaan, kun olen murehtinut reisien ja vatsani muotoa… Ja tottakai se kaikki on ollut aivan turhaa mm. siksi, että minulla on maailman ihanin poikaystävä, joka rakastaa minua juuri minuna. Kun sitä vaan itsekin pian oppisi eikä murehtisi aivan turhista ja mitättömistä asioista.
Minä koin tänään oikeaa kutkuttavaa riemua ja iloa, kun kaupassa jammailin radiosta tulevan biisin tahtiin ja huomasin kaupan kassan tekevän samoin. Myyjää ehkä hiukan nolotti, mutta minusta tilanteessa oli potentiaalia kunnon musiikilliseen bondaukseen.
Päätä on tänään särkenyt ikävästi koko päivän, mutta loistava ratsastus ja hevosen kanssa puuhailu tallilla sekä tämä hilpeä musiikillinen kohtaaminen nostivat fiilikset reippaasti plussan puolelle. Lisäksi havaitsin tallilla ensimmäistä kertaa tänä vuonna heppojen kimpussa pyörivät kärpäset ja muut pörriäiset, joten kesä kolkuttelee jo ihan virallisesti ovelle. Se jos mikä on ilon aihe, olkoonkin, että niitä ötököitä on kohta suut ja silmät täynnä! 😀
Moi! Ymmärrän tavallaan, mitä haet tässä takaa: Sitä, että ITSENSÄ murehtimisen sijaan keskittyisi ITSENSÄ kanssa hauskanpitoon ja iloon. Se on hyvä asia. Ainoa hankaluus tässä ja ehkä vähän myös tuossa siivouspäivityksessä, jossa kaikki turha ja ikävä heitetään elämästä pois (vaikka itsekin pyrin tässä koko ajan siivoamaan) on se, että ihminen ei enää pyöri muun kuin itsensä ympärillä. Se on jännä. Tavallaan elämäksi riittää se, että on vain onnellinen ja kepeä ja pitää ajatuksista pois kaiken ikävän. Mun mielestä elämässä on tärkeä tehdä hyvää myös muille kuin itselleen ja asettaa suurempiakin tavotteita (ainakin ajatustasolla). On jotenkin aika hurjaa se, että keskitytään niin siihen omaan hyvinvointiin, että se on elämän ylin arvo. Ymmärrän, että haluat kirjoituksellasi pyrkiä välttämään ryppyotsaista onnellisuuden etsimistä, mutta tämä sinunkin näkökulmasi kuitenkin nojasi samaan tavoitteeseen: Onnellisuus. Keino vain oli eri. Onnellisuuden tavoittelussa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta sen asettaminen kaiken muun yläpuolelle ja sen äärimmäinen korostaminen on mielestäni joissain tilanteissa vähän itsekästä (vaikka sitä itsekin teen). Joskus täytyy asettaa joku muu kuin oma onnensa etusijalle.
Sun tekstistä kuitenkin huokui sellainen “tyyntä myrskyn jälkeen” -filosofia, jolloin ymmärrän, että on parasta vaan se, kun tajuaa voivansa murehtia ja olla onnellinen tavallisesta elämästä. Se sallittakoon. On oltava sinut itsensä kanssa ennen kuin voi olla myös muita varten (itsensä ohella).
Mitä ajatuksia tämä herätti sussa? Mitä mieltä olet?
Kiitos tästä kommentista. Yritin jo aiemmin pukea vastaavia tuntemuksia sanoiksi siinä kuitenkaan onnistumatta.
Heippa, minusta on outo ja tunkkainen ajatus, että ilon etsiminen maailmasta tarkoittaisi sitä, että ei välitä muista ihmisistä tai että on kiinnostunut vain itsestään. On suorastaan hämmästyttävää, miten tämä nousee joka kerta puheenaiheeksi täällä. Miksi tämä on joidenkin mielestä niin mahdoton yhtälö? Että elämää voi elää ilonaiheita etsien, itsestään huolehtien, ja silti olla yhteydessä muihin ihmisiin, välittää muista ja auttaa? Kumpi tuottaa muille enemmän iloa, iloinen tyyppi vai synkistelijä? Kumpi jaksaa olla paremmin muiden tukena, vahva vai elämäänsä väsynyt? Se että elämään ei suhtaudu ryppyotsaisesti ja raskaasti ei tarkoita sitä, ettei kohtaisi vaikeuksia ja surua. Nekin kuuluvat elämään (sitä yritin sanoa sillä, että joskus elämä on sotkuista ja meluista) ja nekin asiat voi kohdata monella tavalla.
Ja kyllä, tietenkin kaikki ihmiset haluavat lopulta onnea ja onnellisuutta, ehkä meillä vain on toisinaan huonot keinot etsiä sitä. Se oli tämän jutun koko pointti.
Jes Eeva! Hieno teksti ja kivaa että olet löytänyt matkallasi ilon, sen ei tosiaankaan pitäisi olla keneltäkään pois. Voisi kuvitella, että psyykkisesti antoisin elämäntapa sekä ihmiselle itselleen että muille on sellainen, jossa saa mennä sekä hyvin että huonosti, ja nämä tunteet voi jakaa muiden kanssa vertailematta tai suorittamatta. Elämässä kun on ihan kaikilla kaikkia värejä vuoron perään. Halauksia kevääseen!
En ole seurannut blogisi keskustelua kovin tarkasti, joten en tiedä, jos tämä on täällä joku jatkuva aihe. Lähinnä tarkoitin vaan herättää keskustelua tästä enkä syyttää – yritin kirjoittaa tekstini juuri niin, että ymmärtäisit minun ymmärtävän näkökulmasi ja että itsekin pyrin tietysti onnellisuuteen. Tarkoitin lähinnä yleensä mediassa ja yhteiskunnassa korostuneen onnellisuusdiskurssin – se tuntuu mielestäni YLEISESTI korostuneen niin paljon, että jättää jo välillä varjoonsa myös muut aiheet. Totta kai on selvää, että itseensä tyytyväiset ihmiset ovat paljon parempia myös muille (yleensä)! Eikä Suomessa koskaan ihmiset pääse liikaa olemaan onnellisia ja iloisia, siitä pitää kulttuurinen eetos huolen :D. Siksi sitä on hyvä korostaakin. Mutta samaan aikaan, edellisen ohella, on noussut sellainen kulttuuri, joka vaikuttaa mediassa kovin itsekeskeiseltä; jos elämänsisältö on oman kroppansa muokkaaminen, ylimielinen ruokiensa valinta ja energiansa laittaminen ainoastaan siihen (“en voisi syödä koskaan huonoa ruokaa” niin kuin jossain naistenlehdessä kommentoitiin) sekä muut tällaiset jutut, niin voi käydä vahingossa niin, ettei enää näe omaa napaansa pidemmälle. Tällaisia ajatuksia halusin herättää ja viedä keskustelua vähän laajempaan kontekstiin vielä.
Ymmärrän ylläolevia kommentteja ja kimppaan vahvasti sitä, että muiden huomioiminen ja ilo eivät sulje toisiaan pois. Jollain ilo ja kepeys löytyy sitä kautta, kun ei keskity liikaa itseensä vaan ennemmin muiden onneen ja hyvinvointiin; kepeyden etsiminen omasta navasta taas kääntyy helposti synkäksi itsetutkiskeluksi. Huomaan olevani onnellisimmillani silloin kun kiire tulee annettuna; jos itse sorvaisin omaa onneani, menisin pahasti metsään, koska veri vetää laiskottelemaan ja hemmottelemaan ja antamaan itselleni aikaa ja armoa. Monisyinen vyyhti, enkä osaa puhua kuin omasta puolestani; mulla on valoisinta, kepeintä ja tarkoituksenmukaisinta silloin, kun ajattelen itseäni mahdollisimman vähän.
hei, tiinaliisa, puit myös minun ajatukseni sanoiksi. Itsekin olen onnellisimmillani silloin kun keskityn muihin ihmisiin omien tekemisten ja tuntemusten analysoinnin sijaan
Jep, komppaan Eevaa tässä. Toisaalta inhoan tätä “me suomalaiset” -virttä, mutta toisaalta törmään koko ajan siihen ajatukseen, että suomalaisessa kulttuurissa ilo, kepeys ja varsinkin avoimesti iloitseminen on jotenkin syntiä ja hyvän elämän vihollinen. Olen tarponut aika monenlaisissa soissa elämäni aikana, ja näitä raskaita taipaleita taittaessani olen löytänyt yhden lyömättömän avun tilanteeseen kuin tilanteeseen: huumori. Eikä tarvitse nyt valistaa, että huumori ei kuulu joka paikkaan. Ei kuulukaan. Mutta niissä kaikkein pahimmissa soissa suurin apu ja siunaus olivat ihmiset, jotka osasivat sanoa tai tehdä jotain, mikä sai hymyn huulille ja joskus jopa nauramaan. Koomisten piirteiden löytäminen murskaavilta tuntuvien asioiden keskellä loi tunnetta siitä että tämäkin on kuitenkin vain elämää ja tästäkin voi selvitä. Olen luonteeltani aika vakavamielinen, mutta aina siitä asti kun tajusin edes yrittää kulkea humoristisempaa suhtautumista kohti, olen ollut paljon, paljon onnellisempi, ja todellakin, paljon kykenevämpi auttamaan ja ajattelemaan myös muita.
”mä en enää tavoittele tässä elämässä mitään muuta kuin iloa ja kepeyttä”
Hmm, voisiko tämä lause olla se, joka herättää näitä yllä kommenteissa olevia tulkintoja. Minustakin se vaikuttaa vastareaktiolta juuri koettuun kriisiin. Ehkä tuon ajatuksen voisi muotoilla niin, että tavoittelee sitä, että ilo on läsnä eikä unohdu.
Vaikka olisi perusluonteeltaan iloinen ja vahva, joskus tulee vastaan niin vaikeita tilanteita, että synkistyy, väsyy ja jopa masentuu. Sekin pitää hyväksyä ja olla itselleen armollinen eikä vaatia sillä hetkellä itseltään enempää. Ilo palaa elämään, sitten kun siihen on valmis.
Ja Eeva, toivon sinulle kaikkea hyvää ja sitä onnea ja kepeyttä paljon :). Sitä en missään nimessä haluaisi viedä keneltäkään pois!
Ja Jenni, hyvä kommentti tuohon, ettei “tavoittele elämässä muuta kuin keveyttä”. Siitä noi munkin kommentit alun perin taisivat lähteä. Ehkä vähän missasin blogitekstin kontekstin kokonaisuuden jossain kohtaa, mutta yritin tosiaan viedä ajatusta vähän laajemmalle…
Minä tulin juurikin eilen ryhtyneeksi sellaiseksi elämänkerjäläiseksi. En tavoittele enkä pyydä mitään, otan vaan vastaan kaiken mitä maailmankaikkeudelta liikenee. Tajusin että olen taas huomaamatta saanut aika paljon ihan vahingossa ja tulin kiitolliseksi. Muutos ei taida olla suurensuuri, koska olen aika virran mukana mennyt tähänkin asti, mutta henkisesti helpotti. Enkä ole sitten mikään aktiivinen kerjäläinen, vaan sellainen joka vain istuu kärsivällisesti meren rannalla horisonttiin katsellen ja kuuntelee aaltojen kohinaa.
Elämäni tarkoitus on ainoastaan oikeudenmukaisuus, vallankumous, feminismi ja antirasismi. Se on onnea se!
Kiitos, taas. Olisinpa itsekin noin nuorena tajunnut näitä asioita. Mutta onneksi unohdan kuitenkin helposti, enkä jää harmittelemaan, miksi en ole toiminut toisin. Se “20-vuotias” on kyllä jotain mitä kannattaa tavoitella (Paluu rantapummiksi). Onneksi olen säilyttänyt vanhat “teinikalenterini” ja päiväkirjani, joita tässä myllerryksessä olen käynyt läpi. Mitään syvääluotaavaa en ole kirjoittanut, mutta se arki ja innostus, mikä sieltä nousee esiin, on sellaista mitä haluan tehdä nyt, mutta vähän viisaampana kuitenkin. Huomaan, että minulla itselläni ei välttämättä olisi ollut lainkaan niin paljon murheita, ellei toiset niitä olisi kaataneet mun päälle. Jotkut haluaa ratkaista ongelmia, jotkut ei halua tai osaa ja asiat kaatuu muiden niskaan, jotkut taas mennä porskuttaa eikä edes huomaa missään olevan ongelmaa. Me ollaan niin erilaisia. Itse ratkaisen ratkaisemasta päästyänikin, varsinkin nykyään, että saisin vapauden tehdä asioita ilolla, mutta sepäs aiheuttaa esimerkiksi kateutta. Pakko vetää rajoja, ettei itse uuvu. Ja uupuu kuitenkin. Mutta kiitos Eeva kirjoituksistasi, puet sanoiksi sellaista mitä ei itse osaa. Ja ne jotka ei tajua, ei vaan tajua. Ensimmäinen lukemani kirjoitus sulta oli viime kesältä, That summertime sadness, se toi mieleen jotain sellaista selittämätöntä, hienoa, mitä ei niin tarvitsekaan selittää.
Mutta eihän iloa voi olla ilman vastaakohtaan surua ja keveyttä ilman raskautta?
Ilon ja keveyden tunne on hyvä, mutta ei riitä tavoitteeksi elämässä. Itselleni ainakaan. Lopulta kyse on niistä samoista bikinikunto-säännöistä, oman vartalon murehtimisesta pitäisi naps siirtyä itsensä sataprosenttiseen hyväksymiseen. Haluan säilyttää itselläni oikeuden murehtia kroppaani, etsiä rakkautta myös epätoivon vimmalla jos siltä tuntuu ja puhua politiikasta otsa kurtussa.
Toivon että ihmisten annettaisi olla keveitä, raskaita, iloisia ja ahdistuneita. Ja myös tietysti jakaa niitä onnenhetkiä, koska hetkenhän ne kestää vaan.
aamen. entä jos tahdon olla se “betoniporsas” (mitä helvettiä tolla kielikuvalla muuten edes haetaan? en ymmarra) ja olen sellaisena jopa tyytyväinen?
Hetkonen nyt ja herneet pois nenästä. Eeva sanoi että hän haluaa suhtautua asioihin kevyemmin ja ilmapallona leijailla, hän ei sanonut vihaavansa kaikkia betonipossuja ja ryppyotsia. Ja mitä sitten vaikka olisi sanonutkin? Kai te itse tiedätte että saatte olla ihan mitä haluatte eikä Eeva tai kukaan muukaan täällä jaa mitään lakiin hakattuja elämänohjeita. Tämä on kuitenkin Eevan blogi jossa hän kirjoittaa omista ajatuksistaan ja muut voi omansa ajatella itse niin ei tarvitse ottaa täältä lisää ryppyjä vaikka kuinka niihin olisikin tyytyväinen. Annetaan kaikkien ilmapallojen ja betonipossujen kukkia.:D (Lisäisin tähän jonkun hauskan kissakuvan jos se olisi mahdollista.)
Tässä tulee minusta just se keveän ja vakavan suhtautumisen ero. Kun ottaa kaiken vakavasti, ottaa helposti kaiken myös henkilökohtaisesti ja kaikkien muiden ajatukset ja valinnat tuntuu uhkalta omaa maailmankuvaa kohtaan (vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä oman itsen tai oman elämän kanssa). Juuri siksi suhtaudun asioihin mieluummin kevyesti 😉
Darling, mulla ei ole mitään tarvetta muuttaa sinua tai ketään muutakaan, kirjoitan omasta elämästäni ja itsestäni ja siitä millaisten ihmisten kanssa haluan itse aikaani viettää. Ole juuri sellainen kuin olet ja haluat olla, löydät varmasti samankaltaisia 🙂 Pus!
“Toivon että ihmisten annettaisi olla keveitä, raskaita, iloisia ja ahdistuneita.” Niinpä Riri, anna sinäkin minun olla 🙂
Höh, en ole vetänyt mitään hernettä nenään. Yritin puolustaa tässä näkemystäsi siitä että iloita saa ja se jokaiselle sallittakoon.
Ajatus jatkuvasta keveydestä ja ilosta, tai sen tavoittelusta, on vaan niin perin juurin outo. Ei siksi että vihaisin kaikkea iloista hattaraa ja eläisin mieluummin synkkänä betoniporsaana vaan koska se on täysin mahdoton ja ristiriitainen ajatus. Ilo ja keveys syntyy vaan jos sen vastakohtana on se toinen, ei ole toista ilman toista vaan kolikolla on kaksi puolta jne. Tää on tällaista filosofiaa juu :).
Hei,
aloitan aamuni kurkistamalla tänne. Valitettavan vähän kommentoin. Nyt on pakko, sä olet mun onnellisuusguru : )
Mää tykkäsin tästä. Jotkut ei tykkää, mutta mulle tuli tästä tekstistä taas sellainen eijjoo niin vakavaa -fiilinki. Ja semmoinen että välillä ollaan kädet ihan sonnassa ja pallo hukassa ja SEKIN on ihan ookoo.
Että kiitos Eeva <3
Pakko laittaa vielä jatkokommentti kun unohtui tuosta ekasta, Eeva Coelho -kuva on ihan loistava! Minun suuri unelmani on tosin että Paulo Coelhon nimi muutettaisiin Pauli Velhoksi… On se semmoinen elämäntapavelho… :DDD
Itse tykkään Aku Ankasta tutusta Pauli Kohelosta 😉
Kävin vastaikään katsomassa The second best exotic marigold hotel elokuvan koska pidän Judi Denchin äänestä. Elokuvassa kuitenkin puhuttiin onnellisuudesta kuinka toisille se vaan tulee elämään ja taas toiset joutuvat luomaan sen itse. Luulen että kuulun jälkimmäiseen kastiin mutta en koe sitä pahaksi asiaksi vaan koen että se kehittää itseäni ihmisenä.
Moi! Oon tosi samoilla linjoilla ilosta ja siitä, että eläis vaan eikä murehtis. Opiskelen teatterialalla ja aiemmin opinnot jäi kesken sen takia, että murhe valmistumisen jälkeisestä työllistymisestä tai lähinnä työllistymättömyydestä (vitsi mikä sana) painoi opiskelumotivaatiota alas ja lopulta koko opinnot jäi kesken. Nyt olen jatkanut uutterasti pari vuotta opintoja sillä asenteella, että opiskelen vaan joka päivä täysillä ja otan koulusta ja kursseista kaiken irti ja nautin. Katotaan sit päivä kerrallaan ku valmistun, et miten käy. Asenne on se, et mä voin tehdä mitä mä haluun, kun vaan pidän silmät auki, olen rohkea ja uskon, että mulla on alalle ja ihmisille paljon annettavaa. Teatteria ei voi tehdä ilman iloa. Murehtiminen vei motivaation ja ilon ja oli vieläpä täysin turhaa. Koska lopulta uskon, et Woody Allenin motto “Menestyminen on sitä, että on ylipäänsä ollut paikalla” pitää paikkansa. Sen kun vaan menee ja tekee ja tapaa ihmisiä! Uskon myös spontaanisuuteen ja iloisiin sattumiin, koska iloinen ihminen kerää ympärilleen toisia ja siitä taas syntyy uutta ja uusia mahdollisuuksia.
Paras postaus ikinä, kiitos Eeva <3
Eeva Rakas, kerro sinä minulle viisaana, miten löytää paskan parisuhteen päättymisen jälkeen itsensä, toivo siitä ettei kaikki aina tule olemaan yhtä anaalista, toivo, että vielä jonain päivänä voi herätä ilman puristavaa möykkyä rinnassa?
Lisäksi haluan kiittää sinua maailman mahtavimman tahini-salaattikastikkeen reseptin jakamisesta! Jos sulla on jemmassa muita hyviä kastikereseptejä niin jaathan nämä! 🙂
Ihan mahtavan vahva mielikuva tuo latistavien betoniporsaiden luota ilmapallona pois leijaileminen. Nips ja naps vaan ja alan leijailla kohti pilviä! Otan käyttöön, kiitos Eeva!
Mahtava kirjoitus, JÄLLEEN. Kiitos Eeva, kiitos. Ja niin; yläfemmat!
Onnellisuus kuohuttaa ja puhututtaa kerta toisensa jälkeen monessa blogissa. Milloin sitä etsitään self help-oppaiden avulla, milloin tavarankarsimisoperaatiolla, liikunnalla, syömisellä. Konsteja on monia, ja joka kerta tuntuu että onnellisuus kauhean vaikeasti saavutettava tila. Itse koen kuitenkin olevani onnellinen. Kysynkin vaan, milloin onnellisuudesta tulee vaikeaa? Tai milloin sen eteen joutuu tekemään töitä? Onko onnellisuus asennekysymys, vai olenko vielä liian nuori ymmärtämään, ettei onnellisuus ole jatkuva tila (niin kuin se tähän asti on ollut)?
Todellä hyvä kommentti!
Voisko toi Eevan postaus tarkottaa siitä vaikeudesta luopumista?
Vanha zen mestari sen sano, kun oppilas kysyi onko herääminen vaikeaa (sanan herääminen voisi nyt tässä tapauksessa korvata sanalla onnellisuus): Se ei ole helppoa, se ei ole vaikeaa.
Sepä niitä elämän salaisuuksia ja paradokseja ja SYY SIIHEN, ETTEI TÄSTÄ AIHEESTA VOI KIRJOITTAA MITÄÄN ILMAN ETTÄ SE OTETAAN SEKÄ NOIN ETTÄ NÄIN!
Onnellisuus- ja hyvinvointijuttujen yhteydessä esiin nousee usein kysymys hedonismista, ja kritiikki etuoikeutettua ”mun elämään ei enää mahdu surut, huolet ja surulliset ihmiset”-ajattelua kohtaan. Kritiikki on hyvä asia, koska se muistuttaa, että ihmiset välittävät, ja jaksavat nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä.
Itselleni tässä yhteydessä käyty (kriittinen) keskustelu toi mieleen John Millsin utilitarismin, sekä sitä kohtaan esitetyn kritiikin. Mills vastasi kritiikkiin, ettei hän viittaa onnellisuudella aistinautintoihin, vaan korkeampiin inhimillisiin päämääriin (”On parempi olla onneton Sokrates, kuin onnellinen sika”). Aivan kuten Eevakin totesi, ettei ilon mahdollistava elämä ole yhtä kuin sotkuton tai “helpoimman kautta” elämä. Sen ei vain tarvitse olla “hampaat irvessä” elämä.
Eevan teksteistä huokuneesta asenteesta on tullut mieleen myös Viktor Franklin, jonka yksi aikaa kestävistä teeseistä kuuluu: ”when all else has been taken away, man still has his last freedom – the freedom to choose one’s attitude in a given set of cirmustances”. Frankliniin kannattaa tutustua, jos kokee ristiriitaa maailmantuskan ja olemassaolosta iloitsemisen välillä. (Ja Franklinin yhteydessä en malta olla mainitsematta myös artikkelia, jossa kirjoittaja kertoi isoisänsä vastanneen, miten tämä saattoi säilyttää mielenterveytensä ja avoimen elämänasenteensa menetettyään kaiken rakastamansa 2. maailmansodassa. Isoisän vastaus kuului, ”You just have to concentrate on what’s there. Even a good weather counts”).
Omalla kohdallani kaikki muistutukset ilosta tuntuvat yllättävän tärkeiltä nyt 30-v. Rajapyykin saavuttaneena: kohdassa, jossa elämä on jo ehtinyt riuhtoa, vaatia, kysyä ja riepotella. Miten sitä lapsena ja nuorena päättikään, että ei – minusta ei ainakaan tule tuollainen iloton aikuinen! Ja sitten yhtäkkiä huomaa, että peilissä alkavat näkyä juuri sellaisen ihmisen ääriviivat. Koska ”pitää tämä, pitää tuo, pitää (ihan itse) rakentaa elämä ja maailma”. Ja kaiken ”pitää” keskellä ilo yhtäkkiä vain jää jonnekin, ja silmien loiste. Ainakin, jos siitä ei pidä huolta.
En tahdo olla aikuinen, jonka kasvoille kipsaantuu huolten kivimuuri. Ja siksi on hyvä pitää huolta myös siitä tytöstä itsessä, jonka askeleet ovat keveät ja mieli mahdollisuuksia täynnä. Koska aivan kuten jo nuorena uskoin: epäilen yhä, että juuri ne tytöt (ja pojat) todellisuudessa muuttavat maailmaa.
Kiitos Eeva, tästäkin tekstistä ja keskustelusta! Onko lopulta tärkeämpää puheenaihetta, kuin olemisen ilo <3
“Tätä se on, meluisaa ja täynnä häiriötekijöitä – ja joskus ne häiriötekijät ovatkin juuri niitä juttuja, joista löytyy puhdas ilo ja riemu. Se fiilis, että tässäpä ollaan, kädet kurassa, kaaos vallalla ja polvet ruvella..” Kiitos tästä lauseesta. Se osui juuri siihen fiilikseen, jota itse tässä oon viime viikkoina tuntenu, mutten osannu sanoittaa. Siloiteltu pumpulissa kelluminen ei ole se, missä ilo ja riemu on syvintä ja aidointa.
Niin totta – se ilo ja onni voi löytyä tuota kautta, että keskittyy itsensä ulkopuolelle, on välillä polvet ruvella ja keskittyy sitten vaikka siihen hyvään säähän. Tää on jotenkin tosi monimuotoinen aihe jossa on hirveän monta näkökulmaa! Miljoona miljoona miljoona näkökulmaa!
Phuuh naurattaa nämä kommentit.:D Muistakaa hengittää!
kiitos
Kiitos Eeva! Keskivaikean masennuksen, kuolemanpelon -ja halun jälkeen ja selviytymisen paremmalla puolella heitän täältä myös yläfemmat ajatukselle pyrkiä ottamaan kaikki ilon kautta ja keveästi. Kyllähän jokainen meistä tietää ettei se tule aina sitä olemaan, mutta siihen voi itse paljon vaikuttaa ja halu siihen on tärkein reitti. Mikä muu on elämässä tärkeämpää kuin puhdas ilo?Musta tuntuu ettei kovinkaan moni muu asia. Ja tietysti kaikille kuuluvana. Kiitos kirjoituksistasi!
Siinä, että joku voi tavoittaa onnen ilman rahaa, menestystä, parisuhdetta tai mitään muutakaan oman päänsä ulkopuolella olevaa asiaa, on jotain hyvin kadehdittavaa.
En siltikään voi olla ajattelematta, että monet ihmiset pelkäävät häviämistä niin paljon, että jäävät ennemmin sivuun koko kilpailusta ja sanovat, etteivät edes olisi halunneet voittaa. Ehkä en koskaan saavuta asioita, joita ajattelen onnellisuuden vaativan, ja olen onneton katkeraan loppuun saakka. Mutta ainakin silloin olen yrittänyt ja epäonnistunut.
Oih miten tämä teksti upposi. Ja jotenkin samanlaisia ajatuksia on pyörinyt omassa päässä lähiaikoina.
Itse olen monesti yrittänyt päästä eroon “sit ku” ajattelusta, mutta huomaan sortuvani siihen valitettavan usein. On ihan hölmöä sitkutella kun voisi yrittää löytää niitä hyviä juttuja nyt ja nauttia elämästä nyt eikä “sit ku”. Eihän sitä tiedä että pääseekö sitä edes koskaan siihen “sit ku” vaiheeseen.
Olet aivan mahtava kirjoittamaan ja hämmentävän usein liikutun teksteistäsi. Kiitos!
Niin, elämässä on hyvä olla tavoitteita ja päämääriä, mutta onnellisuutta on turha tavoitella. Se on tässä ja nyt, kun oppii vain katsomaan asioita oikealla tavalla. Kenenkään ei tarvitse sitä tavoitella, jokaisella on vahvuuksia ja niiden huomaaminen ja hyödyntäminen – siinäpä se onnellisuus jo isoissa määrin onkin 🙂 terveisin positiivisen psykologian opiskelija 😉
Kauan olen blogiasi lukenut, mutta nyt vasta kommentoin ekaa kertaa: Kiitos.
Sitku-ajatteluun taipuu tosiaan yleensä ne joilla on perhe tai parisuhde ja työ, mutta myös tällaisia tekstejä päätyy kirjoittamaan samaiset ihmiset… Olen koittanut aina vältellä sitku-ajattelua, mutta nyt kun ei ole töitä niin en voi olla olla ajattelematta että sitku on töitä niin olen onnellinen! Töitä on tehtävänä tuosta ajatuksesta luopumiseen. Pitäisi olla onnellinen jos elementit on kohdillaan mutta myös sillon kun ne ei ole, joku elementti todennäköisesti prakaa kuitenkin (työ, perhe, parisuhde, terveys)…
Ihana kirjoitus jälleen!:) itselläni tämä teksti herätti monia ajatuksia elämästäni, samoja jota olen miettinyt jo pitkään. Olen aika vakuuttunut siitä että puhtaan ilon kokeminen on yksi tärkeimmistä asioista jotta ihmisen selviää tässä elämässä!:) se on asia, jonka erityisesti lapset osaa. Se on piirre, joka pitää vaikeasti sairaat ihmiset hengissä. Se on tärkein asia, jonka voimme säilyttää elämän aikana vanhoiksi asti!^^
Kaikkein hauskimmat ja iloisimmat ihmiset, joita olen kohdannut elämässäni ja joilta olen sen piirteen arvostamisen oppinut, ovat lapset, vaikeasti sairaat ihmiset, kehitysvammaiset ja jotkut hauskat elämää nähneet vanhukset! Heillä on jotain mitä kaikkien meidän pitäisi arvostaa!:)