Luin yhden Alaskaan sijoittuvan kirjan. Kirjassa toisteltiin monin eri sanankääntein sitä, miten erityinen täytyy olla halutakseen – ja pystyäkseen – asumaan Alaskassa. On oltava selviytyjä. Sinnikäs. Pikkuisen hullu. Suurin osa ei kestä, ottaa hatkat ensimmäisen talven jälkeen, kirjassa toisteltiin.
Jossain vaiheessa tajusin: hetkonen! Tähän kirjaan voisi vaihtaa jokaisen Alaska-sanan kohdalle sanan Suomi ja se pitäisi edelleen melko lailla paikkansa. Melkoisia sissejä olemme siis mekin.
Taputin itseäni olalle.
Sinnikkäät sissit Uunisaaressa.
Vaikka pimeyteen ja harmauteen kuinka oppisi suhtautumaan hyväksyvästi – ja kannattaa, koska se auttaa PALJON – kyllä se silti vaatii veronsa. Kaikki luonnossa tarvitsee valoa, paitsi ne tosi oudon näköiset kalat jotka elävät jossain valtameren pohjassa.
Me emme ole sellaisia kaloja…
… joten kun helmikuussa näen peilistä uuvahtaneen naaman, yritän olla armollinen itselleni. Tuo naama on jo neljä, viisi kuukautta sinnitellyt. Tuo naama on nähnyt tänä vuonna ehkä kahdeksan minuuttia auringonvaloa. Tuo naama on vääntynyt ruttuun suojautuakseen sitä piiskaavalta viimalta, rännältä ja vaakatasossa tihuttavalta sateelta. Tuo naama on jo aika pitkään yrittänyt parhaansa.
Ehkä siis aina ei ole kyse asenneongelmasta. Ehkä joskus kyse on vain… turnausväsymyksestä. Tämä on ollut tavallista pidempi turnaus, tavallista vaikeampi talvi – tai siis “talvi”.
(Kävin viime viikolla mökillä ensimmäistä kertaa koko talvena ja järvi oli tulvinut puutarhaan. Vesiraja kiipeili pitkin puunrunkoja. Metsässä oli tie poikki. On satanut niin paljon. Että JUU-U – on tämä ollut melkoista, viime aikoina, itse kullekin.)
Helmikuun kummajainen: kaksipäinen tulppaani. Uutta jopa tällaiselle hullulle tulppaaninaiselle.
Olen oppinut yhden hyvän niksin, joka sopii jokaiseen tilanteeseen. Aina kun olo on tavalla tai toisella kökkö, voi ja kannattaa kysyä itseltään: Mitä minä tarvitsen juuri nyt?
(Saman kysymyksen voi esittää myös toiselle henkilölle, enkä ole vielä törmännyt sellaiseen ongelmaan, riitaan tai ajatusluuppiin, joka ei hyötyisi tästä kysymyksestä. Game changer.)
Vastaus tuli heti: TARVITSEN ELINVOIMAA !!!
Siltä nimittäin nyt tuntuu – että olen harmaa, tyhjiin puristettu, onttona koliseva ihmisen kuori. Sellainen Klonkku-tyyppinen hahmo joka kelmeänä katselee varjoista.
Addiktio.
Siispä: elinvoimaa.
Aloin ostaa tuoreita marjoja, vaikka ne maksavatkin aika paljon.
Olen syönyt joka päivä vähintään yhden kerän sydänsalaattia. Sinappivinegretin kanssa, tietenkin. Tuollaiset pienet sydänsalaatit ovat juuri nyt erinomaisen hyviä – lehtiä voi napostella melkein kuin sipsejä. Salaatista saa erityisen raikasta ja rapeaa kun lehdet repii kannasta käsin (ei kannata leikata veitsellä), huuhtelee kylmällä vedellä ja kuivaa huolellisesti.
Lähikaupan kolmen euron tulppaanikimput ovat pitäneet elämän syrjässä kiinni. Ripottelen niitä ympäri asuntoa kuin pelastusrenkaita.
Ei yhtään tee mieli ostaa valkosia kukkia, sanoin ystävälleni, joka ymmärtää tällaisten asioiden päälle. SIIS EI TODELLAKAAN! hän vastasi. Oransseja, punaisia, keltaisia. Visuaalista C-vitamiinia.
Kesävermeissä helmikuussa.
Kuten joka vuosi tähän epätoivoisimpaan aikaan, kaivelin jo kesävaatteet varastosta – farkkushortsit, pellavapaidat, kaftaanit. Käytän niitä kotivaatteeina. Villasukkien kanssa, mutta silti. It helps. Harhaisuus on joskus hyvästä.
Päätin aloittaa rikos-detoxin. Töiden suhteen on tällä hetkellä tavallista stressaavampi tilanne. Ensin painin päivät oman pakokauhuni kanssa ja illalla sitten rentoudun (ai että) katsomalla tv-sarjoja murhista ja kuuntelemalla podcasteja saatananpalvojista. Öö. Ei.
Ei siis enää yhtään rikossarjaa eikä varsinkaan yhtään true crime -podcastia. Niiden sijaan olen googlannut funniest movies of all time ja katsonut Netflixistä tv-sarjaa, jossa brittiläinen puutarhuri Monty Don kiertää Italian puutarhoja. (Sarjan nimi on mielikuvituksellisesti Italian puutarhoissa.)
Italiasta puheenollen – päätin taas lähteä sinne keväällä. Elinvoimaa. Kauneutta. Espressoja terassilla. Mitä sieluni tarvitsee. Siihen on vielä aikaa ja pahin harmaus on Suomessakin silloin jo ohi, mutta ajatus auttaa.
Yhtenä päivänä levittelin ison pinon vanhoja aikakauslehtiä olkkarin lattialle ja revin niistä irti kaikki inspiroivat sivut. Yhden äärelle pysähdyin erityisen pitkäksi ajaksi – kuva jostain, ehkä Provencesta. Ravintolan terassi. Koukeroiset valurautatuolit, viinilasit pöydillä, puiden lehtien välistä pilkistävä aurinko. Vihreää, vihreää. Sydämessä läikähti. Ajattelin: tuota haluan juuri nyt enemmän kuin mitään muuta.
Teippasin kuvan jääkaapin oveen. Seuraavana päivänä aloin katsella Airbnb:stä asuntoja.
Sitten kannoin lehtipinon paperinkeräykseen. Sekin tuntui hyvältä. Heivata vanhat ideat ulos ja tehdä tilaa uudelle.
Tänään aamulla heräsin ja jotenkin vaan tiesin, että tästä tulee Prince-päivä.
Kuuntelin Princeä kotona.
Kuuntelin Princeä töissä.
Kuuntelin Princeä kadulla.
Kuuntelin Princeä bussissa.
Kuuntelin Princeä kaupassa.
Kuuntelin Princeä kun katsoin ohikulkijoita silmiin. Se muuttuukin astetta jännittävämmäksi kun kuulokkeissa soi I Wanna Be Your Lover. Eihän sitä koskaan tiedä…
Ehkä tästä siksi tuli hyvä päivä.
Ehkä siksi, että aurinko paistaa vihdoin.
Ah! Olla olemassa maailmassa, jossa aurinko paistaa ja koko Princen katalogi on vain yhden klikkauksen päässä, missä vain milloin vain. What a time to be alive.
Ja hmm – siltä on tuntunut tänään: she’s alive!
Kaksi päivää valoisia katuja ja Princeä ja tulppaaneja iltapäivän auringossa ja muistan taas, kuka oikeasti olinkaan.
Tervetuloa takaisin. Onkin ollut vähän ikävä.
