En keksinyt mitään lauluaiheista kuvituskuvaa, niin sovitaan että tässä asetelmassa tietokone, koti ja ruttaantunut hengityssuojain edustavat tunkkaista korona-arkea, jonka keskellä aukeavat liljat symboloivat oman äänen löytämistä, ok?
Sun pitäis vaan huutaa, sanoi fysioterapeuttini minulle jokunen kuukausi sitten kun valitin yläkroppani jumeja. En edes muista milloin olisin viimeksi huutanut. En ole ihan niin vapautunut että osaisin tuosta vain ryhtyä huutamaan yksin kotona, vaikka se olisi kyllä #goals. Ehkä jos asuisin jossain metsän keskellä.
Mutta luultavasti en silloinkaan.
(Joskus ajattelen, että olisi kiva asua jonkun kanssa ihan vain siksikin että tulisi joskus riideltyä, heh. Huutaminen sopivina annoksina tekee hyvää.)
En tiedä teistä, mutta täällä päässä kulunut vuosi alkaa tuntua kropassa ja päässä. Monellakin tasolla maailma ja elämä on niin pitkään ollut pysähdyksissä. Sellaisessa epämääräisessä välitilassa, jossa odotan vain milloin jokin liikahtaisi johonkin suuntaan, mutta ei se oikein tunnu liikahtavan.
Olin tammikuussa kaksi viikkoa karanteenissa ja se kymmenkertaisti kaikenlaiset kökköfiilikset. Tuntuu tunkkaiselta ja tukkoiselta. Energia ei virtaa vaan se alkaa jumittua ja kasaantua kroppaan.
Se, minkä pitäisi suuntautua ulospäin – kohti maailmaa ja asioita ja muita ihmisiä!!! – kääntyykin takaisin sisäänpäin. Jää siihen paikoilleen pyörimään ja pakkauttuu sellaiseksi tiiviiksi möykyksi, joka ei hengitä. Sen läpi ei kulje tuoretta happea tai tuoreita ajatuksia.
Se purkautuu, tai pikemminkin ei purkaudu, ahdistuksena, turhautumisena, junnaavina ajatuskeloina. Olen puhunut monen ystäväni kanssa tästä: miten korona-aikana kaikista on tullut vähän neuroottisia. Jäämme jumiin ajatuksiin, joista ennen oli helppo päästää irti. Ja kaikenlainen vanha kuona palaa pintaan! Ajatukset, jotka luuli jättäneensä taakse jo kauan sitten.
Keväällä selviydyin lockdown-jumituksesta juoksemalla. Se oli ainoa asia, joka sai energian liikkeelle. Nyt en voi juosta, koska raudanpuutteessa sykeliikunta on kielletty.
En voi juosta enkä osaa huutaa.
Joten olen alkanut laulaa.
En vain hyräillä kuten ennen, vaan kajauttamaan korkealta ja kovaa. Aluksi ääntä piti vähän houkutella esiin, se kun on ujoa sorttia. Sijaistoimintona tyhjensin samalla tiskikonetta. Joka ilta laitoin Lana Del Reytä tai Sasha Sloania soimaan, ladoin haarukoita laatikkoon ja lauloin mukana.
Aluksi vähän ujommin, mutta päivä päivältä uskalsin kurottaa korkeammalle. Oi sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta kun ekaa kertaa pystyin ja uskalsin kajauttaa Lanan mukana MONEY! POWER! GLOOOORYYYY! ihan täysii pelkäämättä äänen särkymistä.
(Laulamisessa jännä huomio, joka pätee ehkä muuhunkin elämään: vaikka kukaan muu ei olisi kuulemassa, vaati silti aikaa ja harjoittelua uskaltaa kokeilla laulaa korkealta tai matalalta. Kun siinähän on se kammottava epäonnistumisen mahdollisuus. Tai ehkä pikemminkin todennäköisyys… )
Nykyään en enää tarvitse haarukoita uskaltaakseni laulaa, vaan laulaminen tulee ihan itsestään.
Laulan kun siivoan, laulan kun kävelen, laulan kun laitan ruokaa. Joskus ihan vaan pelkästään laulan.
Jos en laula, tulee nuupahtanut olo. Se energisoi samalla tavalla kuin se, että muistaa juoda silloin tällöin lasin vettä.
Monet meistä opetetaan tosi pienestä asti tukahduttamaan oma äänemme, ei pelkästään vertauskuvaannollisesti vaan myös ihan kirjaimellisesti. Ei saa itkeä, ei saa huutaa. Ja ei nyt mielellään oikein nauraakaan, ainakaan liian kovaan ääneen.
Minusta autoilussa on aina ollut parasta se, kun saa laulaa täysiä radion biisien mukana. (Tarkemmin sanoen se on mielestäni autoilussa ainoa hyvä asia huoltoasemasämpylöiden lisäksi.) Olen tietenkin saanut usein kuulla, että se on ihan sairaan ärsyttävää. Nykyään olen ilokseni huomannut, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä joiden mielestä autoradion biisien mukana laulaminen on sairaan ärsyttävää, ja niitä, jotka yhtyvät mukaan lauluun. Onneksi elämääni kuuluu nykyään myös jälkimmäisiä.
En ole “hyvä laulamaan”, mutta yllätyksekseni olen alkanut tykätä omasta äänestäni. On kiehtovaa huomata, miten se muuttuu joka päivä. Joinain päivinä se soi vaivattomasti, melkein itsestään, joinain päivinä vaan raakkuu ja särisee.
Ja miten se kuulostaa aina kuitenkin ihan… minulta. All of my pretty, all of my ugly too, kuten Ariana Grande laulaa yhdessä biisissä (jota sattumoisin myöskin rakastan laulaa).
Olen oppinut myös, että on biisejä, joita tykkään kuunnella, ja sitten on biisejä, joita tykkään laulaa. Se mikä tekee biisistä kivan laulaa, voi olla ihan eri asiat kuin se mikä tekee biisistä kivan kuunnella. Tällä hetkellä minusta on esim. tosi hauskaa laulaa Justin Bieberin Lonelya ja Noah Cyrusin Julya.
Olen rakastunut laulamiseen siinä määrin, että haaveilen jopa laulutunneista tai kuorolaulusta sitten kun ajat ovat toisenlaiset.
Lisään siis yhden asian listalle asioita joista voin olla kiitollinen tälle koronabullshitille: löysin oman ääneni.
Suosittelen laulamista kaikille näinä tunkkaisina jumituksen, turhautumisen ja pelonkin aikoina. Ahdistus tuntuu rintakehässä ja kurkussa, stressi tuntuu vatsassa – ja juuri noissa paikoissa ääni resonoi!
Laulaminen on mitä mahtavin tapa ilmaista itseään ja tunteita (sellaisiakin joita ei osaa yhtään sanoittaa), saada energia liikkumaan ja purkaa jännitteitä sekä mielestä että kropasta.
Ja jos kotona on muitakin, niin kuten muistamme kaikilta ala-asteen leireiltä ja Tammerkosken sillalla -ohjelmasta, yhteislauluhan on parasta bondaamista.
Tärkeää:
ihan sama mitä kukaan sanoo tai on joskus sanonut, voidakseen tai saadakseen laulaa ei tarvitse “osata” laulaa. En minäkään osaa!
Mutta uskon, että meillä on ääni, koska sitä on tarkoitus käyttää.
