Serial: niin hyvä, että vähän hirvittää

Joskus loppusyksystä aloin kuulla vähän sieltä sun täältä kuhinaa podcastista nimeltä Serial. ”Niin hyvä!” ”Niin koukuttava!”

Kävin kurkkaamassa, mistä on kyse. Jaaha, joku murhajuttu, ei kiinnosta. Lopulta kuitenkin podcastin hehkutus saavutti pisteen, jossa minun oli pakko uteliaisuudesta ladata eka jakso iTunesista. Jäin kerrasta koukkuun. Aloin oikein odottaa ratikkamatkoja, että pääsisin kuuntelemaan Serialia (auta armias, jos ratikassa oli joku tuttu, joka halusi jutella…!)

serial-(1-of-1)

Serialissa tutkitaan vuonna 1999 Baltimoressa tapahtunutta teinitytön murhaa, josta tuomittiin tämän entinen poikaystävä.

Serialissa ei minusta ole kiinnostavaa niinkään se, löydetäänkö rikokseen ratkaisu, vaan kurkistus siihen, millainen rikosten selvittämisen prosessi oikeasti on. Meidän tavallisten ihmisten käsityshän siitä perustuu lähinnä populaarikulttuuriin, jossa se esitetään loppupeleissä oikeastaan aika yksinkertaisena: seurataan johtolankoja ja selvitetään, kuka valehtelee.

Serialia kuunneltuani ymmärsin, millaisessa suossa etsivät oikeasti tarpovat. Jokaisella todistajalla on erilainen tarina, ihmisten kertomukset ovat ristiriitaisia ja muuttuvat koko ajan. Kaikki valehtelevat, nekin, jotka eivät näytä hyötyvän siitä mitään. Tapahtuu asioita, joilla ei ole näennäisesti mitään osaa laajemmassa kuviossa. Ihmisillä ei näytä olevan järkevää motiivia mihinkään. Viranomaisiakaan ei aina kiinnosta selvittää mitä oikeasti tapahtui vaan löytää vain todisteita tukemaan omaa teoriaansa, jotta juttu voidaan lyödä ratkaistujen kirjoihin.

Kiehtovinta ja samalla raastavinta koko jutussa on se oivallus, että toisin kuin draaman kaaren mukaan etenevät dekkarit, tosielämä on sotkuista, irrationaalista, epäloogista ja toisinaan järjetöntä.

Juuri tästä syystä minua välillä hirvitti ja podin toisinaan jopa huonoa omaatuntoa kuunnellessani Serialia. Vaikka ohjelma on vanhan koulukunnan journalismia ja toimittaja Sarah Koenig pysyy minusta ihailtavan puolueettomana sekä kykeenee tuomaan esiin asian monet puolet, kyseessä on kuitenkin oikea tapaus, josta on nyt kulunut 16 vuotta. Podcast käsittelee ihan oikeita tapahtumia ja ihmisiä, joista moni olisi varmaan halunnut jo unohtaa koko asian.

Toisaalta olen hurjan iloinen Serialin menestyksestä (jaksoja on ladattu iTunesista yli 5 miljoonaa kertaa). On ollut ilahduttavaa huomata, että laadukkaalle puheohjelmalle, jossa asioihin perehdytään juurta jaksain, on edelleen kysyntää.

Ehkä se Serialissa onkin parasta – kun omakin keskittymiskyky on selkeästi heikentynyt tässä klikkijournalismin ja nopean selailun maailmassa, on ihanaa keskittyä hetkinen kunnolla. Ihan vain kuunnella, mitä joku työnsä kunnolla tehnyt ihminen kertoo.


Eläköön Espa

espa1

Eteläesplanadi on pitkään ollut minulle mysteeri. Kaupungin keskeisin paikka, jossa ei kuitenkaan ole ollut mitään, ei mitään elämää tai syytä mennä sinne. Hulluutta, Helsinki! Juuri tämän kadunhan pitäisi olla kaupungin sydän ja vetonaula turisteille.

Viime aikoina Eteläespalla on kuitenkin alkanut näkyä elonmerkkejä. Ensin tuli Bronda, jonka baari on minusta huippu (sen sijaan illallispuolen skippaisin) ja Prestokin on lounaalla ihan kiva. Uusi Siwa ja Alkokin tuovat elämää, vaikkeivät nyt ehkä olekaan niitä viihtyisimpiä kävelykatukulttuurin kehtoja.

pompier3

pompier2

Mutta kyllä Eteläespan paras tulokas on entisen Postresin tiloihin loppuvuodesta avautunut Pompier ESPA.

Lounas on hinta-laatu-suhteeltaan mainio (näistä ei Helsingissä todellakaan ole ylitarjontaa!) Lämpimän ruuan tai keiton ja salaattipöydän saa kympillä, 15 eurolla koko setin. Rapukeitosta on kuulemma tullut kaupungilla jo klassikko – itse en ole vielä päässyt sitä maistamaan, koska sana on kiirinyt ja soppa loppuu salamana.

Pompierissa on myös kiva tunnelma – paikka on aina täynnä, enkä vielä koskaan ole käynyt siellä lounaalla ilman, että alkaisin jutella jonkun ihan tuntemattoman kanssa, koska olemme päätyneet tilan puutteen vuoksi samaan pöytään.

Joten eläköön Espa – pikkuhiljaa.

pompier1

Pompier ESPA
Eteläesplanadi 8, Helsinki

Toinen Pompier löytyy Albertinkadulta.

Follow my blog with Bloglovin


Yllätyskiva Chef

Näin pari päivää sitten John Favreaun elokuvan Chef. Minulla ei totta puhuen ollut leffaa kohtaan mitään odotuksia, mutta yllätyksekseni hullaannuin.

Chef ei ole ehkä maailman omaperäisin tai ehein elokuva, mutta se on täynnä hyvää fiilistä. Keskiössä on entinen kokkilupaus Carl Casper, joka on jotenkin päätynyt kokkaamaan tylsää ruokaa uudistushaluttoman ravintoloitsijan keittiöön. Saatuaan surkeat arvostelut Carl saa raivarit, menettää työnsä ja päättää perustaa katuruokarekan.

chef

Leffassa on takuulla elokuvahistorian hekumallisimpiin lukeutuvat ruokakuvaukset (älä vain katso tätä rainaa nälkäisenä!), salsa soi ja railakas tekemisen meininki on läsnä koko ajan. Ja mikä parasta, se tekemisen meininki tarttuu!

Näyttelijäkaartin karismasta kertonee jotain se, että Scarlett Johansson ja Robert Downey Jr. jäävät tässä leffassa seinäruusuiksi. John Favreau ja Emjay Anthony ovat huippu isä-poika-duo, John Leguizamo on ihana (John Leguizamo on tosin aina ihana, mutta tässä leffassa oikein erityisesti, koska epäilen että hän esittää aika lailla itseään…). Ja Sofia Vergara nyt on jumalainen kuten aina. (Miten kukaan voikaan olla niin jumalainen??)

Suosittelen, jos kaipaat talven keskelle vähän väriä, tuoksua ja makua – vannon että ne puskevat läpi sieltä valkokankaan takaa!