Purple rain

Ensimmäisten päivien perusteella seuraavat asiat Meksikosta ovat totta: mariachi-orkesterit, kadulla (rahasta!) korttia pelaavat papat, konekiväärit, sinivalkoiset keramiikkalaatat, autoista huutelevat miehet, pyhimyspatsaat taksien konepelleillä. Ja se, että ruoka on hyvää.

Saavuin Mexico Cityyn yöllä. Taksi tipautti minut keskelle säkkipimeää katua, jolla ei näkynyt ainoatakaan elonmerkkiä. Päällimmäinen ajatukseni oli jaahas.

Seuraavana aamuna näin kotikatuni päivänvalossa ja sydän meinasi pysähtyä. Täällä on värikästä, vihreää, rauhallista ja kaunista. Ei yhtään sellaista, kuin ajattelin että Mexico Cityssä olisi (paitsi: ks. kappale yksi).

Lempiasiani on valtavat jakarandat, jotka ovat rakennuksiakin korkeampia ja joista sataa kaduille, autojen konepelleille ja hiuksiin violetteja terälehtiä.

(Lähettäisin niistä äidille kuvan, jos äiti vihdoin lataisi puhelimeensa Whatsapin. Mamma, toivottavasti näet kuvat täällä.)

Aina kun joudun kukkasateen yllättämäksi, alkaa soida päässä Princen Purple Rain.

Ensimmäisen päivän jälkeen olin sitä mieltä, että yksin matkustaminen oli maailman paskin idea. Ajattelin kaikesta miten paljon se ja se ystäväni rakastaisi juuri tuota ja tuota asiaa. Olin epävarma ja pelokas ja jännitin ihan tavallisia asioita kuten ravintolaan menemistä tai metrolla kulkemista.

Päätin alkaa etsiä merkkejä siitä, että kaikki menee hyvin. Nuo jakarandat olivat niistä ensimmäinen. Ja kun olin eksynyt seitsemännen kerran tunnin sisään ja aloin vähän jo hätääntyä, ohi ajavasta autosta kuului Curen Boys Don’t Cry. Sen sellaista.

Tänään koin oivalluksen: tämäkin kaupunki on täynnä ihan tavallisia ihmisiä, jotka elävät ihan tavallista elämää. Jotenkin tämän tajuttuani ei enää pelottanut. Ei edes elämäni ensimmäinen maanjäristys, jonka koin tänään.

Tutustuin meksikolaiseen tyttöön, jolla oli puhelimensa sääaplikaatiossa tallennettuna sekä Helsingin että Juuan säätiedot (hola Steffi!). Juuka, tapaamme taas. Kosmos ja huumorintajunsa.