Istuimme polvillamme tatamilla pienessä matalassa huoneessa, minä ja kourallinen ventovieraita.
Paperioven takaa ilmestyi vanha, harmaahiuksinen japanilainen nainen upeaan violettiin kimonoon pukeutuneena. Teemestari.
Olin Kiotossa ja tullut tutustumaan perinteiseen japanilaiseen teeseremoniaan. Ajattelin, että siellä varmaan tarjoillaan teetä jotenkin hienosti ja onhan se ihan mielenkiintoista. Vähänpä tiesin! Tuntia myöhemmin nimittäin lähdin paikalta kyyneleet silmissä, yhtä elämäni vaikuttavimmista kokemuksista rikkaampana.
Japanilainen teeseremonia eli chado (kirjaimellisesti: teen tie) on satoja vuosia vanha kulttuurin muoto, jonka juuret ovat zenbuddhalaisuudessa. Sen selittäminen perinpohjaisesti vaatisi vuosikymmenien opiskelun ja kymmenosaisen kirjasarjan, mutta ehkä voin yrittää edes vähän kertoa, mitä se merkitsi minulle.
Minulle teeseremonia oli oppitunti japanilaisesta mielenlaadusta, mutta ennen kaikkea kunnioituksesta ja täydellisestä läsnäolosta. Siitä, miten maailma voi hetkeksi pysähtyä ja miten toiseen ihmiseen voi tuntea tasavertaista yhteyttä vaihtamatta sanaakaan.
Älysin heti mestarin saavuttua sisään, että tässä on kyse nyt jostain paljon suuremmasta kuin teen tarjoilusta. Hän alkoi puhdistaa teenvalmistusvälineitä liinalla hitaaaaaasti, seremoniallisen koreografian mukaan. Jo sitä katsoessani vaivuin meditatiiviseen tilaan.
Teemestarin käsissä jokainen astia ja kangaspala muuttui maailman kallisarvoisimmaksi esineeksi. Selkärangassani hiipi kylmiä väreitä, kun katsoin häntä taittelemassa kankaista liinaa. En ollut ikinä nähnyt niin täydellistä läsnäoloa tai keskittymistä käsillä olevaan asiaan. Mestari käsitteli jokaista esinettä – ja meitä vieraita – kuin maailmassa ei olisi mitään tärkeämpää. Enkä usko, että sillä hetkellä hänelle olikaan.
Teemestari selitti, kuinka oli jo ennen saapumistamme valinnut teehuoneen seinälle kalligrafian ja ikebana-asetelman, jotka kuvastivat vuodenaikaa ja jotain sellaista, jota hän toivoi meidän ajattelevan ennen seremoniaa. (Myöhemmin huomasin, että kaikissa japanilaisissa teehuoneissa on erillinen paikka tällaiselle pienelle “alttarille”. Teeseremoniassa itse asiassa yhdistyy monta japanilaista taidemuotoa.)
Seremonia eteni selkeän protokollan mukaan, jossa jokaisella liikkeellä ja äänellä oli tarkoituksensa.
Teemestari tarjoili meille matchaa kauniista käsintehdyistä kupeista, jokaiselle tietenkin erikseen, juuri kyseiseen vieraaseen keskittyen. Teen vastaanottaessamme kumarsimme teemestarille ja muille vieraille. Mestari ja opetti, että jokaisella teekupilla on kasvot. Hän ojensi meille vieraille kupit kasvot meihin päin. Me käänsimme kuppia puoli kierrosta kämmenillämme, koska olisi epäkunnioittavaa kuppia ja sen tehnyttä keraamikkoa kohtaan juoda kupin kasvojen kohdalta.
Teen juomisen aikana ei puhuttu. Viimeinen siemaus hörpättiin äänekkäästi, mikä oli mestarille kiitos ja merkki siitä, että tee oli maistunut. Sen kuullessaan mestarin kasvot loistivat kuin aurinko ja hän vaikutti aidosti ilahtuneelta, joka kerta.
Teemestari esitteli meille teelusikan, jonka mestarit ovat perinteisesti veistäneet jokaista seremoniaa varten erikseen. Meidän vieraiden tehtävä oli kysyä lusikan nimeä. Tällä kertaa mestari oli antanut lusikan nimeksi Kevättuuli. Sitten seurasi tauko, jolloin me kaikki saimme ajatella miellyttäviä ajatuksia kevättuulesta.
Koko seremonian ajan olin kuin lumouksen alla, jonkinasteisessa transsissa. Sitä eivät rikkoneet edes vastapäätäni silmiään pyörittelevät ja turhautuneesti huokailevat amerikkalaisturistit, joiden mielestä koko touhu oli selvästikin naurettavaa. Olin jonkin niin suuren äärellä, että mikään ei ärsyttänyt tai häirinnyt. Egoni oli jäänyt teehuoneen ovelle.
Tunsin olevani täysin läsnä, täysin tässä. Tunsin olevani olemassa. Tunsin olevani osa jotain suurempaa, välttämätön palanen täydellisessä kokonaisuudessa, johon tarvittiin meitä kaikkia. Minä ja vieressäni istuvat saksalaiset pojat katsoimme toisiamme vaihtamatta sanaakaan ja tiesin, että heistä tuntui ihan samalta.
Minulle teeseremonian vaikuttavuuden ydin kulminoitui siihen kommenttiin, jonka teemestari sanoi vähän kuin ohimennen. Hän näytti, miten vieraiden kuului asetella viuhka eteensä tatamille.
“You put it like this, because in the tea room, there are no borders between you and me.”
Teksti ja kuvat: Eeva Kolu
