Etelä-Savo, joulukuussa 2018. Lepäilevät risut eivät vaikuttaneet huolestuneilta siitä, tuleeko vielä kevät.
Oli joulu, vaihtui vuosi. Naureskelin pari viikkoa sitten ystävälleni, että olen viimeiset viisi tai kuusi vuotta sanonut jokaikisenä uudenvuodenaattona huh huh, olipa melkoinen vuosi! Ensi vuosi voisi olla vähän tasaisempi.
Aloitin loppuvuodesta Kaisa Jaakkolan palautumista käsittelevän verkkovalmennuksen. Ennakkotehtävissä kehotettiin miettimään, mitä kuormittavia tapahtumia tai asioita elämässä on muutaman viime vuoden aikana ollut. Paperi oli puolillaan jo siinä vaiheessa, kun olin listannut vasta viimeisen vuoden. Alkoi huimata.
Joskus sattuu niin hienosti, että onnistuu kysymään itseltään juuri sen kysymyksen, joka kirkastaa yhtäkkiä kaiken. Mietin listaa katsoessani, onko vain aika hyväksyä, että elämä nyt vain on tällaista vuoristorataa? Että ehkä tasaisempia vuosia ei ole olemassakaan?
Ja silloin tajusin, että pyhä Sylvi ja Jeesuksen pyssyt! Minähän pelkään tasaista. Siksi olen rakentanut tällaisen vuoristoradan. Olen ajatellut, että jos en jatkuvasti kutsu muutoksia luokseni, elämä pysähtyy. (Ja miten kamalaa olisikaan pysähtyä, kun ei ole siellä, missä haluaisi olla.)
Tiedättehän Fleetwoodin Macin biisin Landslide? Siinä Stevie Nicks laulaa:
I’ve been afraid of changing
’cause I’ve built my life around you
Jos minä olisin kirjoittanut kappaleen (olisinpa!), siinä laulettaisiin:
I’ve been afraid of you
’cause I’ve built my life around changing
Jokin osa minussa uskoo, että on koko ajan pysyttävä liikkeessä tai juna menee ohi. Että jos en koko ajan riuhdo ja puske, en koskaan pääse sinne, missä haluaisin olla.
Entä jos vain antaisinkin junien mennä?
Tekisin rauhan tämän hetken kanssa. Luottaisin siihen, että uusia tulee, myös silloin kun olen valmis nousemaan kyytiin.
Entä jos luopuisin siitä hullusta ajatuksesta, että elämän virta pysähtyy jos minä hellitän hetkeksi ohjaksista (mitä megalomaniaa, anyway!).
Muistan ne neljä kiinalaista merkkiä, jotka näin teehuoneen seinällä, ja jokin sisälläni tunnisti totuuden: everything changes, nothing lasts. Kaikki muuttuu joka tapauksessa. Miksei siis antaisi muutosten tapahtua omalla painollaan?
Tällainen elämä käy kunnon päälle. Toinen asia, jolle olen ollut sokea: en ole missään vaiheessa oikeasti toipunut viisi vuotta kestäneestä burnout-kierteestäni. Juuri silloin, kun olisi pitänyt minimoida kaikki ylimääräinen stressi, meikäläinen on alkanut pujotella uutta matoa koukkuun. Kroppani on rikki, enkä ole edes ajatellut, että siinä olisi mitään kummallista.
En ole laatinut tälle vuodelle yhtään suunnitelmaa tai tavoitetta, mutta tein kyllä itselleni yhden lupauksen. Aion antautua väsymykselle, vihdoin.
On aika levätä, vetäytyä. Toimia puoliteholla jos silläkään. Aion ensimmäistä kertaa asettaa oikeasti terveyteni ja hyvinvointini kaiken muun edelle.
Ennen kaikkea aion yrittää luottaa.
Siihen, että minullekin on paikka tässä maailmassa. Vaikka en koko ajan kädet ruvella olisi raivaamassa sitä.
Siihen, että elämä kyllä kulkee eteenpäin ilman, että yritän koko ajan ohjailla sitä. (Itse asiassa, juuri niinhän se kulkee kaikkein sulavimmin… )
Siihen, että oikeat ihmiset eivät unohda ja ne jotka unohtavat, saavatkin jäädä.
Siihen, että tulee uusia junia.
Aina tulee uusia junia.
Kun aika on.
