Asiat mökillä etenevät hitaasti, mutta oikeaan suuntaan. Taistelu tavaravuoria vastaan alkaa näyttää siltä, että siinä päästään voiton puolelle. Vielä on paljon lajiteltavaa, kuskattavaa ja kierrätettävää ennen kuin päästään remontoimaan tupa sekä vierasaitta ja laittamaan paikat viihtyisiksi, mutta tilanne ei tunnu enää toivottomalta.
Kaiken touhuamisen keskellä täytyy aina välillä pysähtyä hetkeksi fiilistelemään sitä, että yksi iso unelma on toteutunut. Olen jo vuosia arvellut, että tämä on minulle täydellinen tapa elää: puoliksi citynainen, puoliksi rehupuntti. Ja nyt se on totta. Kun lähden kaupungista, syke alkaa laskea heti kun esikaupungit vaihtuvat peltomaisemiin. Kun lähden mökiltä, ajattelen, että onpa ihana päästä takaisin kaupunkiin.
Mutta siis, takaisin mökille. Omenat ovat viime päivinä muuttuneet punaisiksi. Pian saadaan satoa.
Yhtenä päivänä mylläsin vanhan mansikkapenkin ja muutin sen pieneksi kasvimaaksi. Saimme mökin sen verran myöhään että juuri mitään ei ehtinyt enää kylvää, mutta retiisit, vuonankaali ja pinaatti sopivat myöhäisellekin maajussille.
Nyt kuljemme supermarketeissa ja osoittelemme kaikkea, nuokin saadaan ensi vuonna omasta maasta – tomaatit, salaatit, viimeksi äiti uhosi alkavansa kasvattaa munakoisoja. Olen hahmotellut paperille suunnitelmaa ranskalaistyylisestä hyötytarhasta eli potagerista. (Sen koko on tällä hetkellä kaksi kertaa suurempi kuin nykyisen asuntoni.) Aion vihdoin toteuttaa unelmani laventelitarhuriksi ryhtymisestä.
Sitten on vielä kukat. Pian on jo aika istuttaa syyssipulit, joiden loistosta päästään nauttimaan ensi keväänä. Puutarhurin elo on siinä mielessä ihmeellistä, että se vaatii minun elämässäni tähän asti tuntemattomia käsitteitä nimeltä etukäteen suunnittelu ja kärsivällisyys, mutta toisaalta puutarha jos mikä pitää kiinni hetkessä. Kuokkiessa kaikki muu unohtuu.
Kaiken katoavaisuus palaa mieleen kerta toisensa jälkeen, ja se tuntuu luonnolliselta. Ei lainkaan pelottavalta. Asioita muistaa arvostaa silloin kun ne ovat täällä.
Muistaa, että kun yksi juttu kuihtuu ja kuupahtaa, jossain toisaalla alkaa tapahtua.
Kuten juuri nyt: syyshortensioiden kukinta alkaa ja olen innoissani.
Tosin sitä varjostaa päättymätön taistoni ranta-alpia vastaan. Se on levinnyt kaikkialle ja kasvattanut niin hortensia- kuin ruusupenkkeihinkin järjettömän vahvat juurakot, joiden lapioiminen ylös käy crossfit-treenistä. (Jyrsintä emme halua käyttää, koska se tappaa kastemadot. Asiat, joita olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa näin tuoreena puutarhurina: madot, sade, mehiläiset. Asiat, joita en tiennyt vihaavani: ranta-alpi.)
Mutta yritän myös muistaa olla koko ajan rehkimättä. Työ puutarhassa ei koskaan lopu. Mikään ei tule valmiiksi. Yhtä hyvin voi siis välillä pistää hanskat naulaan.
Alan ymmärtää kuuluisan kiinalaisen sananlaskun:
Elämässä tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään lopulta ole kovin tärkeää.