Kaikista aisteista tuoksu linkittyy muistoihin kaikista kiinteimmin.
Jokin vuosikymmenten takaa tuttu tuoksu saattaa yhtäkkiä teleportata täysin elävästi johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Aina kun haistan yllättäen jossain kloriitin, olen taas Madridissa, 18-vuotias tuore ylioppilas, valloittamassa maailmaa kesätyörahoilla. Kävelemässä hostellille aamunkoitteessa, kun siivoojat jo kuuraavat katuja ja metroasemia kloriitilla.
Aivojen tuoksuja, muistoja ja tunteita käsittelevät osat ovat vahvasti linkittyneet toisiinsa. Siksi tuoksut herättävät paitsi eläviä muistoja, myös tunteita. Monet ihmiset mainitsevat lempituoksukseen leikatun ruohon, vastaleivotun pullan tai juuri keitetyn kahvin. Olenkin usein miettinyt, että ehkä nuo tuoksut ovat monien suosikkeja juuri siksi että niihin liittyy useimmiten mukava, kiireetön tunnelma. Kesäloma tai rento sunnuntaipäivä.
Mitä vahvempi tunne tuoksutilanteeseen liittyy, sitä vahvempi muistijälki siitä jää. Erityisen vahva tuoksumuisto jää tilanteista, joihin on liittynyt vahva tunne ja toisen ihmisen läheisyys. Siksi moni meistä erottaa väkijoukossakin edelleen mummin tai äidin parfyymin. Tai saa vahvan tunnereaktion eksän partavedestä, vaikka ei ole ajatellut koko tyyppiä enää pitkään aikaan.
Tuoksun, muistin ja tunteiden yhteys on aina kiehtonut minua. Käytän sitä usein tietoisesti hyväkseni. Saatan ostaa uuden hajuveden silloin, kun elämässä on erityisen hyvä fiilis. Myöhemmin voin palata samaan tunnelmaan vain suihkaisemalla samaa hajuvettä.
Keiko Mecherin Peau de Pêche palauttaa aina näihin maisemiin ja tunnelmiin…
Viime keväänä esimerkiksi hankin Italiasta uuden hajuveden ja käytin sitä koko viisiviikkoisen reissuni, jotta voisin aina myöhemmin palata muistoissani Italiaan. Diptyquen Tempon ostin yhtenä keväänä, kun elämässä oli aivan poikkeuksellisen hyvä tekemisen meininki. Käytän sitä edelleen aina kun haluan saada asioita aikaiseksi.
Ja kun seuraavan kerran rakastun… no, ajatelkaapa: tuoksun avulla voi aina palata siihen tunteeseen, kun oli vastarakastunut.
Joskus tuoksut myös jäävät pois käytöstä juuri samasta syystä. Tuskin haluan enää koskaan käyttää Byredon La Tulipea tai Chanelin Coco Mademoisellea, niin paljon kuin niitä joskus rakastinkin. Kaivoin hetki sitten pitkästä aikaa esiin Hermèsin Le Jardin de Monsieur Lin ja huomasin, että minulle ei enää tule siitä hyvä fiilis. Mutta, onneksi jumalaiset tuoksut eivät maailmasta lopu. Aikansa kutakin.
Sain ennen joulua lahjaksi James Heeleyn Eau Sacréen, josta olin jo hetken aikaa haaveillut. Ensimmäinen reaktioni paketin avattuani oli kiljua, toinen reaktioni oli haluta repiä paketti heti auki ja suihkia itseni päästä varpaisiin.
Mutta päätin odottaa. Halusin Eau Sacréen olevan ensimmäinen asia, jonka haistan uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä.
Suomessa James Heeleyn tuoksuja myy Petit St. Louis.
Joten, tammikuun ensimmäisen päivän aamuna avasin paketin seremoniallisesti. Keräsin kaiken uudenvuoden puhtaan, raikkaan, toiveikkaan energian. Ja sitten: yksi suihkaus ranteelle. Syvä sisäänhengitys. Toinen suihkaus.
Eau Sacrée tuoksuu kirkolta, savulta, suitsukkeelta ja vanhan pyhän rakennuksen kosteilta kiviseiniltä. (Kyllä, ymmärrän että moni tätä lukeva ei missään nimessä haluaisi tuoksua edellämainituilta asioilta. Mutta oma tuoksumakuni on… laaja.)
Tuoksu kuljetti minut välittömästi Santiago de Compostelan vanhaan kirkkoon, erääseen ihan tiettyyn hetkeen.
Tulevaisuudessa se saattaa kuljettaa minut tammikuuhun 2020.
Siihen hetkeen, kun vuosikymmen oli aivan uusi ja tehty pelkästä toivosta. Hetkeen, kun olin vihdoin alkanut löytää ääriviivani tässä hullussa elämässä. Aikaan, jolloin muutama ovi oli vihdoin suljettu mutta ikkunat avattu, ja minä olin täynnä rauhaa.
