Jokunen aamukahvi on keitetty ja päiväkävely kävelty sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne.
Blogi on siirtynyt uudelle julkaisualustalle ja takaisin vanhaan eevakolu.fi -osoitteeseen. (Täältä löytyvät nyt myös vaaaaanhat Kaikki mitä rakastin -blogin aikaiset arkistot, tai osa niistä, ne jotka vielä löytyivät netin kätköistä. Moni on kysellyt vanhojen kirjoitusten perään, joten tämä teille tiedoksi. Itse en ole ihan varma, uskaltaako sitä lipasta avata. Ehkä jonain päivänä, parin punaviinilasillisen jälkeen…)
Saitin muutostyöt eivät olleetkaan ihan niin helppo projekti kuin alun perin kuvittelin – kesästä asti olemme sitä koodarin kanssa tehneet, eikä kaikki vieläkään näytä ihan siltä tai toimi ihan siten kuin pitäisi. Mutta tänään tuli sellainen olo, että niin mielelläni kuin näyttäisinkin maailmalle täydellisen valmiin nettisivun, vielä enemmän haluan vain päästä taas kirjoittamaan.
On ollut ikävä.
Kirjoittamista ja teitä.
Mitä teille kuuluu?
Itselleni syksy on ollut aika tahmeaa aikaa, viime viikkoihin saakka.
Olen toki tuntenut olevani enemmän tai vähemmän jumissa koko tämän pandemian ajan. Mutta tämän vuoden syys-lokakuussa kaikki tuo jumitus jotenkin kulminoitui, saavutti huippunsa.
Ympärillä alettiin puhua maailman avautumisesta, rohkeimmat käyttivät jopa sanaparia paluu normaaliin.
Ensin olin hämmentynyt. Mikä maailman avautuminen? Minun maailmani tuntuu edelleen yhtä ahtaalta?? Minun elämässäni ei edelleenkään tapahdu mitään??? Tapahtuuko kaikille muille????
Sitten olin kiukkuinen. Miksi minun elämässäni ei vieläkään tapahdu mitään?! Miksi kaikille muille tapahtuu?! (Klassikkoharha.)
Teki mieli kiljua. Joten kiljuin. Kiljuin – no ok, ehkä sanoin aavistuksen ääntäni korottaen – ystävälle, että jos mun elämässä ei kohta jokin muutu niin mä RÄJÄHDÄN!!
Yksi juttu jonka olen oppinut muutoksista, tehtyäni vuosikausia samoja virheitä uudestaan ja uudestaan:
Elämänmuutoksia ei voi väkisin puskea. Tai voi, mutta ei kannata.
Näennäisesti asiat toki voi muuttaa, vaikka heti. Voi irtisanoutua töistä tai pistää kämpän myyntiin. Voi erota ja ostaa menolipun Bangkokiin. (Olen, by the way, tehnyt nämä kaikki.) Usein tympäisevässä tilanteessa olen vain hätäisesti keksinyt jotain ja pistänyt sen rytinällä tapahtumaan.
Mutta muuttuuko oikeasti mikään? Ulkoisesti jokin saattaa muuttua, juu. Mutta yleensä tällaisen väkisin pusketun muutoksen jälkeen itsestä tuntuu kuitenkin ihan samalta.
Ja niin turhauttavaa kuin stagnaatio onkin… vielä turhauttavampaa on tehdä muutos, jonka myötä mikään ei oikeastaan muutu.
Joten kun syyskuussa löysin itseni selailemasta Oikotieltä asuntoilmoituksia, ajatellen että muutto johonkin ihan muualle olisi varmasti se ratkaisu tähän jumitukseen, sanoin itselleni: nyt jäitä hattuun, miss Kolu.
Kyllä, kaipaan muutosta.
Mutta tiedän myös, että oikeasti rakastan nykyistä kotiani ja olisi vaikea kuvitella parempaa kadunkulmaa, jossa asua. En siis oikeasti halua muuttaa.
Kärsin vain pitkittyneestä, pandemiaperäisestä mökkihöperyydestä, joka näyttäytyy elämässäni yllättävillä tavoilla: kroonisena turhautumisena, kompulsiivisena Oikotien selaamisena, siinä että tekee mieli kiljua, siinä että luovuuteni kaivo on tyhjä enkä ole kirjoittanut puoleen vuoteen mitään muuta kuin Instagramin kuvatekstejä ja tekstareita, ja nekin ovat olleet enimmäkseen aika köyhiä.
Vaikka janoan muutosta, en oikeastaan tiedä mitä se voisi olla ja miten sen voisi saavuttaa. Sehän se vasta onkin sietämätön tilanne.
Ennen olisin keksinyt väkisin minkä tahansa uuden jutun ja lähtenyt vain puskemaan sitä kohti. Nyt, kenties hieman viisastuneena, päätin olla keksimättä väkisin mitään Dramaattista Käännettä, mitään uutta ihmeellistä tavoitetta joka sitten maagisesti muuttaa kaiken.
Sen sijaan mietin, että on varmasti paljon pieniä muutoksia, joita voisin tehdä nyt heti. Sellaisia, jotka saavat arjen tuntumaan pikkuisen erilaiselta, saavat taas energiat virtaamaan. Pieniä askelia, jotka ehkä lopulta houkuttelevat luokseni sen isommankin muutoksen, sitten kun sen aika ihan luonnostaan tulee.
Joten laitoin Oikotien selaamisen tauolle ja aloin sen sijaan tehdä pieniä muutoksia.
Aloitin pianotunnit.
Aloin soittaa kotona jazzia ja klassista ja polttaa kynttilöitä, sen sijaan että istuisin sohvalla selaamassa kännykkää.
Aloin panostaa retuperälle jääneisiin hyvän olon rutiineihin: aamusivuihin, meditaatioon, kylpyihin ja saunomiseen.
Aloin pitää hiuksia suorina kiharan sijaan (hei, ei koskaan pidä aliarvioida hiusten vaikutusta ihmisen psyykeen…)
Ja olennaisimpana päätin muuttamisen sijaan laittaa nykyistä kotiani vähän uusiksi. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Mikäpä olisi parempi tapa saada energiat virtaamaan elämässä kuin laittaa energiat virtaamaan kotona? Ravistella vähän sitä ympäristöä, jossa viettää suurimman osan ajastaan.
No, laitettakoon feng shuin piikkiin, että marraskuussa on todellakin tuntunut ihan erilaiselta. Energia on liikahtanut, johonkin suuntaan. Se tuntuu helpottavalta ja innostavalta. Sain hyvän tilaisuuden lähteä Pariisiin. Olen tavannut kauheasti uusia ihmisiä viime aikoina. Saanut pitkästä aikaa taas kutsuja juhliin ja tapahtumiin. Käynyt teatterissa ja leffassa ja taidenäyttelyissä. Ja mainitsinko jo pianotunnit?!
Ja kas vain – ehkä tämä kirjoittaminenkin taas tästä…
Tänään olen käynyt ostamassa joulukukkia ja kuunnellut Adelen tänään ilmestynyttä levyä. Tuntuu kivalta ajatukselta, että eri puolilla maailmaa luultavasti miljoonat ihmiset kuuntelevat tälläkin hetkellä näitä samoja kappaleita ja rakastavat niitä yhtä paljon kuin minä. Tuntuu kivalta ajatukselta, että ikkunalaudalla hyasintit ja amaryllikset vasta odottavat aukeamistaan.
Lempikappaleeni uudelta levyltä ovat ehkä Hold On ja All Night Parking, mutta kaikkein vahvimmin tänään ovat puhutelleet Easy On Me:n avaustahdit:
There ain’t no gold in this river
That I’ve been washing my hands in forever
I know there is hope in these waters…
Nyt tuntuu siltä, että niin nähty kuin tämä vanha tuttu joki onkin, näissä marraskuun vesissä on tosiaankin toivoa.