Way in

untitled-(314-of-576)

untitled-(168-of-576)

Tulin eilen takaisin kotiin. On oikeastaan aika kivaa olla taas täällä, vaikka vähän hirvittääkin. Sähköpostin avaaminen ja sen sellainen.

Eilen kävin ystävän juhlissa ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Tai no – mehtäläisellä kaupungissa, sillä semmoinen minusta parissa viikossa tuli. Mehtäläinen. Mitä nämä tyylikkäät tyypit ovat, ja miten näiden seurassa ollaan?

untitled-(331-of-576)

untitled-(486-of-576)

Pari viikkoa ei ole pitkä aika normielämässä, mutta se on pitkä aika pois normielämästä. Jos käyttää kaikki päivänsä luonnossa kävellen, pitää puhelinta lentokonetilassa eikä lue uutisia, Facebookia tai sähköpostia, ja on vieläpä niin erikoisessa ympäristössä kuin pyhiinvaellus, sitä siirtyy äkkiä toiseen todellisuuteen. Ja tämä todellisuus täällä alkaa tuntua kovin kaukaiselta. Ehkä jopa vähemmän todelta.

Kotiin palatessani bussiaikataulua tutkiessani en muistanut enää omaa osoitettani. Se kertonee kaiken siitä, miten täydellisesti mieli tuli nollattua…

untitled-(65-of-576)

untitled-(457-of-576)

untitled-(147-of-576)

Oli järkytys palata arkeen, siellä santiagolaisessa keittiössä aamukahveineen ja leivänpaahtimineen. Siinäkö se oli? Kaksi viikkoa ihmeellistä elämää, riemua, turmelematonta iloa ja täydellistä mielenrauhaa, ja sitten taas tätä? Miksei aina voisi elää niin?

Mietin, mihin seuraavaksi. Johonkin pois, kauas tai lähelle. Lämpimään, kylmään, ihan sama. Googlailin lentoja ja juna-aikatauluja.

untitled-(285-of-576)

untitled-(502-of-576)

Sitten tajusin, että jos ajattelen ilon, mielenrauhan tai riemun olevan sidottu johonkin paikkaan – tai pikemminkin liikkeessä olemiseen – saan paeta koko loppuelämäni.

Ymmärsin, että eihän minun oikeastaan tarvitse palata samaan arkeen kuin ennen. Samaan paikkaan, ehkä, mutta ei samaan elämään.

untitled-(148-of-576)

untitled-(102-of-576)

Miksi en voisi suhtautua työasioihin, terveysasioihin, ihmissuhdeasioihin tai raha-asioihin sillä samalla luottamuksella, jolla astelin yksin keskelle säkkipimeää metsää, ilman taskulamppua, ennen kuin aurinko oli noussut?

Ihmeellinen huolenpidon tunne seurasi minua koko matkan. Tai ei oikeastaan seurannut, vaan ympäröi – se oli kaikkialla ja koko ajan. En kokenut sekuntiakaan olevani yksin, vaikka kävelin 330 kilometriä yksin.

untitled-(365-of-576)

untitled-(300-of-576)

untitled-(517-of-576)

Miksi en voisi arjessakin vain päättää luottaa sokeasti siihen, että kaikki järjestyy kyllä – aina. Muistaa, että minun tehtäväni ei ole miettiä yötä päivää, miten asiat hoituvat, vaan luottaa, että ne hoituvat – ja olla valmiina ja avoinna näkemään polku tai auttava käsi, kun sellainen ilmestyy eteeni.

Kun aamuisin sumu oli niin sakeaa, ettei voinut olla varma siitä oliko sen takana tie vai rotko, en epäröinyt hetkeäkään jatkaa matkaa. Tiesin, että minun hommani oli kävellä eteenpäin eikä epäröidä ja kyseenalaistaa joka käänteessä.

untitled-(405-of-576)

untitled-(35-of-576)

Vaikka olen palannut kaupunkiin ja arkeen, minun ei ole pakko palata siihen kollektiiviseen pelkoon, sähläykseen, tyhjänpäiväisten asioiden jahtaamiseen ja päättömänä säntäilyyn, joka helposti nielaisee mukanaan, jos ei ole tarkkana. Jos ymmärsin caminolla, mikä on totta ja mikä on oikeasti tärkeää, ehkä muistan sen täälläkin. Jos osasin siellä luottaa ja luopua kontrollista, ehkä osaan täälläkin.

Tai se avoimuus ja tuomitsemisen puute, jolla suhtauduin kaikkiin metsäpoluilla tai yömajoissa tapaamiini tyyppeihin… Ja joilla he suhtautuivat minuun. Mikä muka estää suhtautumasta samalla avoimuudella ihmisiin, joihin törmään Alepassa?

untitled-(178-of-576)

Istuessani junassa Santiagosta pois sain halolla päähän -oivalluksen: se rauha ja ilo, joita tunsin vuorilla, ja se turvallisuuuden tunne, joka ympäröi minut metsässä, ei tullut mistään ulkopuolelta (ei edes vuorista tai metsästä), vaan minusta. Kaiken järjen – ja tunteen – mukaan se kaikki on siis myös täällä. Helsingissä, ratikoissa, jopa siellä Alepassa.

Ehkä se on vähän helpompi kaivaa esiin jossain muualla kuin tässä uutistulvan ja kassajonojen keskellä, mutta kaikkialla se silti kulkee mukana.

untitled-(272-of-576)

Tämän kuvan nappasin yhden pitkän kiipeämisen jälkeen. Muistan, että juuri tuolla hetkellä mietin, että maailmassa jossa voi olla mitä tahansa, haluaisin mieluiten olla an international woman of mystery.

Seikkailuni maailmalla eivät siis takuulla pääty, mutta uskon, että nyt voin – pitkästä aikaa – olla ihan onnellinen täälläkin, jopa ilman pakosuunnitelmaa. Ei ahdista, vaikka seuraavasta reissusta ei ole vielä tietoakaan ja tili on tyhjä.

untitled-(531-of-576)

untitled-(184-of-576)

Luin reissussa monta kirjaa, joista yhdessä – en ikävä kyllä muista missä niistä – oli tämä lause:

All that time I was looking for a way out, when what I really needed was a way in.


Kommentit ( 70 )

  • Claire kommentoi 26.9.2015 14:41

    Hei Eeva. Kiitos kun avaat pohdintojasi. Siskoni teki koko caminon keväällä ja hänen viesteistään sieltä aistin niin suurta iloa ja mielenrauhaa, etten melkein halunnut lähettää mitään ”turhanpäiviäisiä” kuulumisia täältä kotoa, koska halusin antaa hänen olla siellä. Hänkin koko oudoksi palaamisen helposti ahtaaseen elämään, jossa ihmisillä on ennakkokäsityksiä toisista ja pyöritään samojen aiheiden ympärillä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin. Rauha tosiaan löytyy jokaisesta ja peilautuu muista. Iloa sinulle!

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:23

      Oi, lohduttavaa kuulla että näitä paluuhankaluuksia on ollut muillakin. Nyt vaan pitää naksauttaa aivot uuteen asentoon niin eiköhän tämä arki ala rullata entistä parempana :)

      Vastaa

  • Pin kommentoi 26.9.2015 14:45

    Kuulostaa siltä, että olet tehnyt suurenmoisen matkaan… itseesi. Olen kulkenut blogisi matkassa nyt parin vuoden ajan, ja vaikka emme ole koskaan tavanneet, tai koskaan tapaisikaan, tunnen suurta yhteyttä ja lämpöä. Kaikkea hyvää elämääsi Eeva, se on sinun näköinen.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:22

      Kiitos Pin, toivon samaa sulle! x

      Vastaa

  • Janica kommentoi 26.9.2015 15:22

    Täällä ollaan hieman samanlaisissa fiiliksissä, eli takana on ihanan rento loma (tosin varsin erilainen kuin sun loma) ja nyt tavoitteena olisi saada ylläpidettyä seesteisyyttä ja hyvää fiilistä arjen alettuakin. Voi tosin olla, että se on helpommin sanottu kuin tehty! Olen kuitenkin hoksannut, että sellainen tasapainoinen ja kaikinpuolin hyvä olo ei tule itsestään, vaan vaatii sitä, että on huolehtinut tiettyjen asioiden olemassaolosta omassa elämässään. Itse listasin nämä asiat ja se tuntuu auttavan. Omalla listalla on siis esim. joogaa ainakin 1 x viikossa, tarpeeksi rauhallista aikaa kotona, jne.

    Tsemppiä! :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:21

      Kiitti kommentista Janica, ja RENTOA syksyä! :)

      Vastaa

  • H kommentoi 26.9.2015 15:58

    Kiitos. Erityisesti tuosta lopun sitaatista. Alkoi itkettää.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:20

      Kiitos sulle!

      Vastaa

  • Marjo kommentoi 26.9.2015 16:42

    En ole ennen kommentoinut postauksiasi, sen sijaan lukenut niitä jo vuosikaudet. Nyt minulla ei ole muuta sanottavaa kuin, että kiitos. Kiitos siitä toivosta, mitä uskallat jakaa täällä ääneen. Kiitos, kun pysyt rehellisenä kirjoittajana, omana itsenäsi ja herätä toivoa. Kiitos, kun pistät sanoiksi sen, mitä niin moni varmasti pohtii, miettii ja tuskailee. Kiitos Eeva, sain tästä valtavasti voimaa ja ymmärsin, että täytyy itse uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Aina.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:20

      Kiitos kommentistasi Marjo, ja tietysti vuosistasi lukijana :)

      Vastaa

  • eve kommentoi 26.9.2015 17:28

    Kaunis kiitos tästä postauksesta <3 . Viimeinen sitaatti oli hieno päätös. Itketti vähän, omiinkin kriiseihini sopiva se oli.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:19

      Kiitos kommentistasi Eve ja voimia siihen mitä käytkään läpi! x

      Vastaa

  • Purrr kommentoi 26.9.2015 17:45

    Tämä oli kyllä viisain ja kaunein postaus mitä olen ikinä sinulta lukenut! Kaikkea hyvää sinulle Eeva, jatka tätä mahtavaa tietä jonka olet löytänyt.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:18

      Kiitos Purrr! Ja kaikkea hyvää myös sulle :)

      Vastaa

  • Eelen kommentoi 26.9.2015 17:59

    Onneksi et asu enää Turussa etkä siis käynyt aamulla Finnish Design Shopin Ystävämyyjäisissä. Koko päivä on mennyt jälkeenpäin palautellessa uskoa ihmiskuntaan ja omaan kykyyn selvitä maailmassa :D

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:18

      Ou nou! Toivottavasti teit sentään kaiken tuskan arvoisia löytöjä :)

      Vastaa

  • Sanna kommentoi 26.9.2015 18:29

    Voi että, toivoin ettei tämä postaus olisi loppunut ollenkaan <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:17

      Kiitos Sanna!

      Vastaa

  • ElliE kommentoi 26.9.2015 18:41

    Ihana postaus ja niin samoja ajatuksia myös täällä <3 Tänä vuonna toteutimme pitkästä aikaa reppureissun, usean vuoden ajan se on ollut taloudellisesti lähes mahdotonta kun on remppaa vaativa talo, pienet lapset, toinen vanhempi kotona ilman palkkatuloja jne. Nyt sitten päätimme satsata ja ottaa riskin – jonkinlainen riskihän se oli lähteä kahden pienen (nuorempi vasta 7kk) kanssa reppureissulle, mutta se kannatti. Oli toki hyvin erilainen kokemus kuin sinun caminosi, mutta jotain samaa siitä jäi käteen: selvittiin siitä, kahden viikon reppureissusta kahden pienen lapsen kanssa. Tuli jotenkin enemmän luottamusta kaikkeen (omaan pärjäämiseen ehkä eniten) ja tietynlaista "rentoutta" elämää kohtaan. Jollakin tavalla tuntuu, että kotiarkikin on rullannut jotenkin paremmin reissun jälkeen ja toivon todella, että pystytään pitämään tästä tunteesta kiinni:) Matkailu avartaa, todellakin. Ja tuo loppusitaattisi – se on niin totta <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:17

      Oi vitsi, kuulostaapa huikealta! Ihan mahtavaa että lähditte pienten lasten kanssa, tässä taas näkee että vaikka mitä voi tehdä erilaisissa elämäntilantessa, järjestelykysymyksiä :) Tästä sain nyt itsekin uskoa siihen että jos joskus saan lapsia, reissupäivien ei tarvitse silti olla luetut!

      Vastaa

  • Cheryl kommentoi 26.9.2015 19:55

    no se sitaattihan on cheryl strayedin kirjasta Wild, eikös niin? Luitko sen siellä? Uskomattoman hieno kirja.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:15

      Joo, siitähän se! Luin sen ja se oli ihan huippu. Pitääkin kirjoittaa siitä blogiin.

      Vastaa

  • myohmy kommentoi 26.9.2015 21:06

    Ehkä se on sitä, että emme aina huomaa arjessa miten rohkeita olemme. Joskus eteen tulee varsinaisia vuoria ja hyvin pimeitä jaksoja. Silti jatkamme rohkeasti eteenpäin. Tai myöskään sitä miten sitkeitä ja päättäväisiä olemme. Kun tulee eteen todella pitkäveteinen ja yksitoikkoinen vaellus. Joskus nämä tajuaa vasta jälkeenpäin ja joskus järkyttyy, kun miettii, mistä sitä onkaan selvinnyt. Minulla kiinnitti huomiota snapwidgetissä (vai mikä se kuvapalvelu oli) laittamasi kuva kotoa ja teksti Hello Helsinki. Ehkä pikkujuttu, mutta itselleni tuli mieleen, että sanoisin home sweet home. Ennen kaikkea ajatus olisi, että olen takaisin kotona. Ja nyt tuo osoitteen unohtaminen, jonka mainitsit. Itselläni tärkeät ja rakkaat asiat kulkevat aina mukana, vaikkei niitä koko ajan miettisi. Mutta minusta Eeva tuntuu, että jos sinä tarvitset edelleen etäisyyttä, ota sitä. Kyllä sinä tunnistat sitten kun olet kotona. Todella iloinen, että sinulla oli onnistunut ja antoisa matka!

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:14

      Niin, en koekaan olevani kotona vaan kaupungissa, jossa asun ja elän arkeani. Voi olla, että se koti löytyy joskus jostain muualta tai sitten juuri täältä, mutta siihen asti voin silti elää niin ettei koko ajan ahdista ja mieti missä muualla voisi olla :)

      Vastaa

      • myohmy kommentoi 27.9.2015 17:26

        Toivottavasti et ymmärtänyt kommenttiani toisella tavalla, koska tuota juuri tarkoitin. :)

        Vastaa

  • La Milanesa kommentoi 27.9.2015 00:14

    Kiitos taas kerran viisaista sanoistasi. Olisi mukava myöhemmin lukea lisääkin matkastasi. Ja kirjoita se kirja! Huomasin muuten, että olet ehdolla Blog Awardseissa ja sunnuntaina viimeinen äänestyspäivä. http://theblogawards.fi/aanesta-suosikkia/

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:10

      Kiitos itsellesi! Ja kiitos kaikille, jotka ovat äänestäneet :)

      Vastaa

  • kirsikkahillo kommentoi 27.9.2015 05:45

    Olipas koskettava teksti tähän sateiseen sunnuntaiaamuun. Lukiessani tuntui kuin olisi itse osan tekstistä kirjoittanut, niin samoja tunteita sieltä löytyi kuin omasta mielestäni tällä hetkellä. Minun irtiottoni arjesta oli kylläkin työhaaste. Haaste, jollaisesta en olisi koskaan uskonut kunnialla selviäväni. Mutta nyt se on ohitse, arki kotikaupungissa palannut jo lähes ennalleen ja työkuviot vakiintuneet vanhoihin rutiineihin. Kotiinpaluun jälkeen minulla on ollut koko ajan hyvä ja rauhallinen olo. Jonkinlainen vakaa luottamus tulevaan ja ajatus siitä että asiat aina järjestyvät on tarttunut minun mieleeni. Vaikka kyseessä oli vain kolmen kuukauden poistuminen omalta tontiltani, takaisin tuli aivan uusi, ja ainakin omasta mielestäni parempi minä. Kyllä sanonta kauaksi lähtemisestä ja asioiden lähelle näkemisestä pitää paikkaansa. Suosittelen kaikille joilla siihen vaan mahdollisuudet järjestyvät.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:09

      Mahtavaa kuulla, että sulla oli tuollainen kokemus! Jo pelkkä maisemanvaihdos oikeassa kohdassa saattaa saada ihmeitä aikaan :)

      Vastaa

  • HANNA kommentoi 27.9.2015 06:49

    Ihan mahtavaa. Jokainen varmasti tarvitsisi tällaisen ”herätyksen”. Tuntuu että nykymaailmassa suurin osa on jotenkin irtaantunut siitä, mitä tämä kaikki oikeasti on…

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:04

      Totta. Tosin luulen, että se ei ole nykyajan vitsaus vaan yhtä vanha kuin ihmiskunta :)

      Vastaa

  • Johanna K kommentoi 27.9.2015 07:09

    Voi miten kaunis teksti, luottavainen tunnelma välittyi jokaisesta sanasta ja sananvälistä. Kiitos. :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:03

      Kiitos Johanna! x

      Vastaa

  • Tiina kommentoi 27.9.2015 07:18

    Kiitos ajatuksistasi! Kirjoituksesi on niin totta. Palasin omiin kokemuksiini samalta reitiltä. Kävelyn yksi oivallus on elämän yksinkertaisuus. Et tarvitse kaikkea, mitä maailma tarjoaa. Kävellen olet aina perillä.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:03

      Juuri näin :)

      Vastaa

  • Anni kommentoi 27.9.2015 08:04

    Cheryl Strayedin Wildista.

    Vastaa

  • Yonna kommentoi 27.9.2015 08:38

    Tämä oli viisautta. Kiitos että kirjoitit, jotain välittyi kirjoituksesi myötä.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:03

      Kiitos kun luit!

      Vastaa

  • karoliina kommentoi 27.9.2015 09:54

    Minulle tuli myös fiilis, että voi kun nämä sanat eivät loppuisi koskaan, kiitos Eeva. Minä aloin joskus ajattelemaan, että maailma ja sen tarinat kulkevat ja ovat aina mukana minussa, Alepassa, uuusissa reissuissa, tässä ja nyt. Huomisesta kun ikinä ei tiedä.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:02

      Kiitos Karoliina! Sanoja on lisää, pistetään pian tulemaan ;)

      Vastaa

  • Pauline kommentoi 27.9.2015 09:56

    Kiva kun olet takaisin täällä, ikävä jo blogipostauksiasi. Hieno matka sinulla, kiitos kun jaoit mietteitäsi.. Kerro jos keksit miten saisi pidettyä tuon luottamuksen tunteen arjessa läsnä… Kuulostaa niin tutulta tuo taipumus olla huolissaan, miten oppisi luottamaan siihen että asiat järjestyvät…muulloinkin kuin hetkittäin

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 13:02

      Itselleni tuo luottamus liittyy vääjäämättä uskoon ja tietynlaiseen antautumiseen ja nöyrtymiseen. Tässä olisikin sitten aihetta ihan omalle postaukselleen, tai ehkä kirjalle… :D

      Vastaa

  • Noora kommentoi 27.9.2015 10:15

    Kiitos tästä tekstistä! Oli häkellyttävää lukea ajatuksistasi, koska ne olivat kuin omasta päästäni :D Palasin tällä vkolla 2 vkon reissulta ja samoilla tuntemuksilla. Paniikinomaiset mietinnät mitäs nyt & minne seuraavaksi. Samaan aikaan ihana tunne, että aion pitää tämän ilon, rentouden ja avoimuuden mukana koko ajan. Ja varmuus siitä, että ”jonnekin, joskus” kutkuttaa. Koko ajan hymyilyttää :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 12:54

      Tuollainen aito ilo on vaan parasta, parempaa kuin mikään materia tai maallinen saavutus :) Nauti! x

      Vastaa

  • j kommentoi 27.9.2015 11:19

    Mielen maisemat vaihtelee aina, sitä ei voi estää, mutta sellaista voi oppia tosiaan, että kollektiiviseen pelkoon ja kaikenlaiseen ihmisten typeryyteen ei tarvitse mennä mukaan. Voi sulkea korvansa, kävellä pois, olla kommentoimasta tai kommentoida rohkeasti takaisin jos tilanne sitä vaatii. Täekeintä on olla läsnä ja nähdä se kun maailman melu yrittää luikerrella sisääsi, kun joku, ehkä tiedostamattaan, yrittää saada sinut myös pelkäämään. Jotkut tuntuu elävän siitä, että jos ne näkee, että toisella ihmisellä on hyvä, tyytyväinen, luottavainen olo, hyvä olo itsenään olla, niin ne ampuu luodin heti. Mulla on yksi tällanen työkaveri, se on ihan uskomatonta.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 12:53

      Mä haluan oppia juurikin sitä, että ei enää tarttisi kävellä pois, vaan osaisi pitää sen oman fiiliksen/rauhan/totuuden mukana silloinkin kun tilanteet on kinkkisiä ja ihmiset ärsyttää. Että ei tarttis eristäytyä vuorille vaan osaisi elää kaiken hälyn keskellä ja silti olla uskollinen itselleen :)

      Vastaa

  • Liisa kommentoi 27.9.2015 11:22

    Oletko lukenut Erkki Lampenin Neljä retkeä halki Suomen? Sam fiilis, kun tässä postauksessa. Hän pakeni myös perhettömyyttä ja sen kautta syntynyttä elämän tyhjyyttä vaeltamiseen. Kannattaa lukea.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 12:47

      En ole, kiitos vinkistä! Katsonpas jos tämä löytyisi kirjastosta.

      Vastaa

  • Annukka kommentoi 27.9.2015 11:37

    Kuulostaa siltä, että viimeistään Santiago johdatti sinut toisellekin caminolle; nimittäin omalle henkiselle polullesi. Onnittelut! Tuo tie on sanoinkuvaamattoman antoisa ja tulee olemaan täynnä noita päähän jysähtäviä halkoja. :) Oma polkuni lähti liikkeelle siitä, että aloin joogaamaan puhtaasti fyysisistä motiiveista. Ihan kuin varkain aloin kiinnostua myös meditaatiosta ja energian virtaamisesta kehossa. Nyt pari vuotta myöhemmin koko elämäni on ihan hörhö, mutta rakastan sitä niin! :)
    Viime viikolla sain ihan yllättäen töistä potkut, mutta sen sijaan, että olisin alkanut panikoimaan mistä haalin kasaan vuokrarahat, (asun Espanjassa,täällä työttömyystuesta ei ole tietoakaan) minut valtasikin ihan uskomaton luottamus siihen, että universumi siellä järkkäilee aisoita minun parhaakseni. Luottamus siihen, että asiat järjestyvät on niin suuri, että stressille ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Ihan mahtava tunne! Olen oikein itsekin yllättynyt miten rauhallinen voin tässä tilanteessa olla. Ja luottavainen, nimenomaan luottavainen.
    Tuota yhteyttä itseesi voit arkielämässä vaalia ottamalla aikaa pieneen meditaatiohetkeen. Jos et ole meditaatioimmeisiä (tosin minäkään en uskonut olevani) käy rauhallisessa joogassa, siinä meditaatio tulee kuin huomaamatta ja kroppakin kiittää.
    Buen camino! :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 12:47

      Se on ihmeellistä, millaista rauhaa voi tuntea vaikka minkälaisen myrskyn keskellä, jos on valinnut luottamuksen siihen, että asiat menevät hyvin. Kaikkea hyvää sulle :)

      Vastaa

  • Mirja kommentoi 27.9.2015 11:46

    Hei ihmiset! Ihan vilpittömästä kiinnostuksesta kysyn: Kun puhutte siitä, että universumi järjestää asioita puolestanne tai että universumilla on hyvä tahto, uskotteko siis että universumi on persoonallinen voima (vähän niin kuin Jumala), vai puhutteko enemmänkin sattumista/hyvästä onnesta, vai onko se vain sanonta jota käytätte? Olisi kiva kuulla mietteitänne.

    Vastaa

    • Annukka kommentoi 27.9.2015 12:38

      Tosi hyvä kysymys! :) Itselleni universumi edustaa kaikkea sitä mikä on. Se on ikäänkuin kaikkialla vellovaa energiamassaa, ja sen lähteenä ajattelen olevan jonkin ylivertaisen energian, valon ja rakkauden, jota voidaan Jumalaksikin kutsua. Voisin siis yhtä hyvin sanoa ”siellä se Jumala järkkäilee asioita minun parhaakseni”, mutta koska jumalakäsitykseni poikkeaa hieman esimerkiksi suomalaisen ev.lut. kirkon käsityksestä, puhun mieluummin universumista. Pidän myös siitä, että universumi sanana ja käsitteenä on paljon neutraalimpi; se jättää tilaa jokaiselle määritellä tämän mystinen taustatoimija oman näkemyksensä mukaisesti.

      Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.9.2015 12:43

      Heippa Mirja, muiden puolesta en osaa vastata, mutta itse uskon Jumalaan ja minulle tuo ”hyväntahtoinen universumi” on sama asia eri nimellä. Ajattelen/tunnen/näen/koen Jumalan just nimenomaan tuollaisena kaikkialla läsnä olevana rakastavana voimana, joka ohjaa ja pitää huolta, en parrakkaana ukkelina joka rankaisee syntisiä kuolevaisia :)

      Vastaa

      • Hanna kommentoi 28.9.2015 10:39

        Kuinka virkistävää on, kun joku sanoo sen joskus ääneen. Siis jumalan. Kirjoitit kaikenläpäisevästä rauhan, ilon ja luottamuksen kokemuksistasi tosi kauniisti. Parhaimmillaan elämä on juuri sitä, että voi vaan luottaa että kun toinen ovi sulkeutuu, seuraava kyllä aukeaa. Toiset eivät koe tarvitsevansa luottamuksensa tueksi mitään persoonallista jumalaa, mutta minulle se on aina ollut lohdullinen ajatus. Siis se, että elämä ei kokonaan ole omissa käsissäni. Hyvää syksyä sinulle!

        Vastaa

  • EvaL kommentoi 27.9.2015 13:25

    Tervetuloa takaisin kotiin Eeva!

    Vastaa

  • mikko kommentoi 27.9.2015 16:07

    XXX

    Vastaa

  • Emilia kommentoi 27.9.2015 17:09

    Paras postaus ikinä. Haaveilen myös tuon pyhiinvaelluksen tekemisestä ja tämä sinun matkasi seuraaminen on inspiroinut entistä kovemmin säästämään euroja jotta matkaan pääsisi ensi vuonna.
    Minusta on ihanaa miten avoimesti puhut uskostasi, muutenkin tunnut olevan hyvin valoisa ihminen! Toivon sinulle kaikkea hyvää ja haluaisin (itseni mukaan lukien) sanoa kaikille murehtivaisuuteen taipuvaisille ihmisille, että Jumala pitää meistä kaikista huolta. Tai universumi. Kaikki on hyvin!:)

    Vastaa

  • Sonja kommentoi 27.9.2015 17:26

    Pohdin samaa viime kesän purjehdusreissulta palattuani ja haaveillessani seuraavan kesän purjehdusta. Kysyin itseltäni, että vaikka saaristossa onkin ihanaa, miksi käyttää koko vuosi siihen, että ikävöin ja odotan löytäväni mielenrauhan taas sieltä. Löysin vastauksia buddhalaisuudesta. Kaikki mitä syntyy, syntyy omassa mielessämme. Minusta on äärettömän lohduttavaa ymmärtää, että voin itse päättää, missä mielentilassa haluan olla. Siihen tarvitsee vain hiukan aikaa ja meditaatiota. Matkustaminen/purjehdus tms. on mukavaa plussaa mutta ei välttämätöntä hyvinvoinnille.

    Vastaa

  • Lyyli-Maria kommentoi 27.9.2015 18:38

    Kiitos mahtavasta postauksesta! Pohdintasi ravistelevat ja pysäyttävät ajattelemaan. Myös valokuvat ovat aivan uskomattoman upeita. Tämä sunnuntain ”mikrocamino” oli aivan huikaiseva <3

    Vastaa

  • Kivimäen Jenni kommentoi 28.9.2015 07:39

    Todella hieno ja lohduttava teksti. Ihanaa, että olet taas takaisin täällä kertomassa ajatuksiasi meille. Ihanaa, jos sinusta tuntuu, että sait matkaltasi mukaan jotain pysyvää. Minulla on omassa persoonassani aina mukana samat ongelmat ja heikkoudet. Välillä voimakkaampina, välillä enemmän taustalla. Konfliktitilanteissa aina mukamas herää ja muistuttaa itseään, että pyrkisi parempaan. Mutta sitten sen taas unohtaa ja kohta löytää itsensä kääriytyneenä märehtimiseen ja huolehtimiseen. Kuinka ne oivallukset saisi muutettua pysyväksi tavaksi toimia ja suhtautua asioihin?

    Vastaa

  • Laura kommentoi 28.9.2015 07:57

    <3

    Vastaa

  • Katri kommentoi 28.9.2015 08:04

    Postauksesi iski lujaa omaan elämäntilanteeseen. Nyt kun kävi niin, etten enää pystykään itse kontrolloimaan kaikkea totuttuun tapaan. Olisin onnellisempi, jos löytäisin itsestäni taidon vain luottaa. Jättää jatkuvan ahdistuksen siitä, ettei elämää voi hallita.

    Kiitos Eeva kauniista blogistasi!

    Vastaa

  • Eeva kommentoi 28.9.2015 08:38

    Kiitos avartavista ajatuksista ja kauniista kuvista. Pysäyttävä teksti.

    Vastaa

  • Mia K. kommentoi 28.9.2015 20:55

    :) eikös tää kaikki ookkin ihmeellistä? Ja, samalla kertaa tyhjää ja täynnä, kaikkea. Osaat upeasti kuvailla tuota matkaa. Vaikka olisimme paikoillamme fyysisesti, teemme silti matkaa koko ajan. Kun osaamme luovuttaa jo eletystä ja ”ovet” sulkeutuvat, mitä mahdollisuuksia edessä onkaan. Ne tulevat olemmepa missä hyvänsä. Hyvä löytää aina perille ♡
    Kiitos kun sait mut taas muistamaan eräitä olennaisuuksia! :)

    Vastaa

  • A kommentoi 29.9.2015 04:24

    Kiitos Eeva! Ihana lukea kokemuksestasi. Se antoi ihan valtavasti myös tänne päin. Ja juuri sellaiseen hetkeen kun sitä oikeasti tarvitsin :)

    Vastaa

  • Jaamina kommentoi 29.9.2015 09:23

    Voi minäkin olen kyyneleet silmissä täällä, kiitos kirjoituksesta.

    Vastaa

  • mikaela kommentoi 5.10.2015 13:02

    Onneksi luin tämän kirjoituksen just nyt äsken. Kiitos!

    Vastaa

  • -e kommentoi 6.10.2015 07:28

    Hei!
    Luin kirjoitustasi ja huomasin, että olin lukenut juuri kirjan samasta aiheesta: matkalla olemisen rauhasta ja siitä voiko se seurata kotiinkin. Kirja oli Merja Mähkän matkakertomus Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois – saattaisit pitää siitä :).

    Vastaa

  • Oona kommentoi 26.4.2017 23:47

    Hei Eeva,
    Olen suomalainen joka asuu amerikassa ja luin blogiasi monta vuotta. En ole kommentoinut aikaisemmin, mutta halusin kiittää erikoisemmin tästä postauksesta, koska innostuin ja uskalsin itsekin caminolle sinun kuvien takia. Kävelin Leónista Santiagoon viime syksynä ja palaan vielä joskus caminolle uudestaan. Iloista kevään odotusta :)

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *