Elokuvat & tv & taide Koe & näe

Voi Tony, elämä ON ihanaa

16.6.2021

 

Kaupallinen yhteistyö: Taidehalli

Kävin katsomassa Taidehallissa Tony Vaccaron valokuvanäyttelyn. Se tuntui ihan siltä, kuin sieluni olisi käynyt pitkällä lounaalla. Saanut vihdoin kunnon ravintoa.

Olen tainnut käydä edellisen kerran taidenäyttelyssä joskus ennen pandemian alkua. Jo pelkästään museossa oleminen tuntui elähdyttävältä. Kun on puolitoista vuotta katsellut saman kaksion seiniä, ne alkavat väkisinkin tuntua aavistuksen… ahtailta.

Taidehallin valtava, korkea avaruus jo itsessään tuntui parantavalta – olisi siellä ollut mikä tahansa näyttely.

Mutta sielläpä ei ollut mikä tahansa näyttely, vaan Tony Vaccaro: Elämä on ihanaa.

vaccaro-12.jpg

Olin odottanut tätä näyttelyä kovasti, sillä rakastan Vaccaron kuvia 60- ja 70-luvun seurapiireistä ja taiteilijoista.

Vaccaro on itselleni esimerkiksi Slim Aaronsin ohella niitä kuvaajia, joiden kuvien ääreen palaan usein – toisin sanoen aina, kun kaipaan elämääni tujauksen Välimeren aurinkoa ja menneiden aikojen ilkikurista glamouria.

vaccaro-2.jpg

Mutta siinä missä Aaronsin kuvat ovat silkkaa ökyä ja luksusta, Vaccarossa on myös jotain kotoisaa. Hän kuvasi paljon Marimekkoa, myös Suomessa meille kovin tutuissa suomalaisissa mökki- ja kaupunkimaisemissa Helsingissä ja Porvoossa.

Tässä Taidehallin näyttelyssä Vaccaron Marimekko-kuvat ovatkin suuressa osassa. Värikkäitä kuoseja, liehuvia helmoja, paljaita pyllyjä, laitureita ja peltoja kesäilloissa. Joskus sadettakin ja kumisaappaita.

Rakastan Vaccaron Marimekko-kuvia, ja rakastan tietenkin myös rakkaustarinaa kuvien takana.

vaccaro-4.jpg

Nainen metsässä Marimekon mekossa, nainen vaaleanpunaisessa hatussa Ischian saarella, appelsiinien alla. Se on suomalainen Anja, johon Vaccaro rakastui kuvatessaan Marimekolle muotikuvia.

Tarinan mukaan Vaccaro ja Anja (silloinen Lehto) rakastuivat ensisilmäyksellä, ajoivat road tripin halki Amerikan, muuttivat yhdessä ensin Italiaan ja lopulta New Yorkiin. Menivät naimisiin, saivat lapsia, järjestivät juhlia.

Elämä on ihanaa, indeed.

vaccaro-3.jpg

Anja on Vaccaron kuvissa hiukan salaperäinen hahmo. Emme saa tietää hänestä kauheasti muuta kuin että hän on selvästi kuvaajansa lempikohde. Seura-lehdessä oli juuri ihana Terhi Harperin tekemä juttu, jossa hän haastatteli Vaccaron poikaa sekä itse Vaccaroa (joka 99-vuotiaana on edelleen elossa) edesmenneestä Anjasta sekä Anjan ja Tonyn tarinasta. Juttu valotti hiukan lisää sitä, kuka oli kuvien nainen:

”Sunnuntaiaamuisin isä valmisti äidille aamiaista vuoteeseen. Anja rakasti kahvia, jota tuli olla kupissa reilusti. Jos tarjolla oli vain pieniä kuppeja, Tony tarjoili hänelle kahvin salaattikulhossa.”

(Oma lempikohtani oli kuitenkin tämä: “Anjalla oli myös omat ystävättärensä, jotka taisivat hauskanpidon: kaikki rakastivat isoja hattuja, valkoviiniä ja auringonottoa bikineissä.” Voi Anja, olisimme tulleet toimeen.)

vaccaro-7.jpg

Taidehallin huoneissa vaellellessani mietin, millainen elämä Tony Vaccarolla oli. Väkisinkin ajattelen: ihana.

Ihania ihmisiä, ihania paikkoja. (Ja niin paljon ihania hattuja!) New York, Italia, Pariisi, ja tietysti ne suomalaiset metsät ja laiturit. Kuvat vilisevät tuttuja naamoja – Vaccaro kuvasi kaikkia Picassosta Sophia Loreniin.

Oli hauskaa, että törmäsin näyttelyssä moniin kasvoihin, jotka ovat itselleni olleet viime aikoina ajankohtaisia. Kas, siinä Peggy Guggenheim lipuu pitkin Venetsian kanaalia! (Minulla on tällä hetkellä pakkomielle Peggy Guggenheimista. En halua mitään muuta yhtä paljon kuin liihottaa Venetsiaan, käydä Peggy Guggenheimin museosssa ja juoda sen jälkeen espresson jollain kiikkerällä terassilla).

Ja oi, tuossa itselleni ikuisesti ajankohtainen voimanaiseni Georgia O’Keeffe, kuvattuna erämaassa, tietysti.

Ah – tuossahan on Leonard Cohen, josta kertovaa kirjaa A Theatre for Dreamers aloin juuri lukea. Ja kuka on tuo hurmaava nainen riippukeinussa keskellä pilvenpiirtäjiä? Gwen Verdon, johon ihastuin juuri HBO:n loistavassa Fosse/Verdon-sarjassa.

Tony – ketä sinä et tuntenut?

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kaiken glamourin ja ilottelun jälkeen onkin hiukan hätkähdyttävää päätyä yhtäkkiä niihin mustavalkoisiin kuviin, joista kaikki alkoi. Muotikuvaajana myöhemmin tunnettu Vaccaro aloitti uransa sotakuvaajana ollessaan itsekin rintamalla toisessa maailmansodassa.

Sodan jälkeen Vaccaro kuvasi elämää sodanjälkeisessä Euroopassa, enkä niitäkään kuvia katsoessani voinut usein olla hymyilemättä. Vaccarolla oli taito silloinkin löytää ne hetket, jossa kaiken kurjuuden keskellä pilkahti ilo ja ihmisyys. Artsyn haastattelussa Vaccaro sanoo:

“We’re all humans. We’re not Italians; we’re not Germans; we’re not French. Wars happen when we make mankind different. Photography can show that we’re all alike. It’s a marvelous way to communicate, and visual communication is a blessing.”

vaccaro-19.jpg

Kuljettuani läpi Vaccaron näyttelyn en voinut olla ajattelematta, miten paljon voi mahtua yhteen elämään. Ihmisyyden kaunein ja kauhein. Viliseviä kasvoja, vaihtuvia paikkoja, lukemattomia hetkiä, joista pienen pieni siivu on tallentunut kameraan. (Ja aivan, niitä hattuja.)

Seuran haastattelussa Vaccaron esikoispoika Frank sanoo isästään: “Isäni joutui kokemaan toisen maailmansodan kauheudet. Sen vuoksi hänen intohimonsa valokuvaajana oli omistaa koko loppuelämä kauneuden ja ilon etsimiseen.”

Se todella näkyy näissä kuvissa.

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Kuva: Tony Vaccaro / Taidehalli

Vaccaron näyttely oli itselleni juuri se ruiske elämää, jota kiperästi tarvitsin. Inspiroiduin, elävöidyin! Vaccaron näyttely muistutti minua siitä, miten valtavan runsasta elämä on, kun vain muistaa pitää silmät auki.

(Myönnän, että pandemian alettua omat silmäni ovat olleet ehkä, hmm, jos nyt eivät aivan kiinni, niin ehkä vähän puoliummessa.)

Näyttelyn jälkeen halusin pukeutua pelkästään isoihin värikkäisiin Marimekon mekkoihin ja hattuihin (ja tietysti juoda valkoviiniä bikineissä).

Kotona inspiroiduin pitkästä aikaa kaivamaan taidekirjat esille. Muistin, miten oma pieni arki alkaa yhtäkkiä tuntua suuremmalta ja värikkäämmältä, kun siihen kutsuu mukaan Georgia O’Keeffen tai Jackson Pollockin tai Peggy Guggenheimin. Tai Tony Vaccaron.

vaccaro-16.jpg

Jos se nyt ei tästä jo selvinnyt, niin suosittelen tätä näyttelyä enemmän kuin lämpimästi, ehkä sellaisella Ischian auringon kuumuudella.

Tony Vaccaro: Elämä on ihanaa on esillä Taidehallissa 8.8.2021 asti. Rajoitetun kävijämäärän vuoksi käynti on tällä hetkellä suositeltavaa varata ennakkoon. Itseäni spontaanina ihmisenä tämä hiukan aluksi harmitti, mutta nyt olen todennut, että systeemi on itse asiassa tosi hyvä. On ihanaa kun tilaan pääsee vain rajattu määrä ihmisiä ja teoksista saa nauttia ilman ryysistä.

Ja Taidehalliin pääsee tietenkin myös Museokortilla!

Kuvat: Mikko Rasila ja Tony Vaccaro / Taidehalli

 

Marraskuun pahimmat ja parhaat
Korealainen kevääni

You Might Also Like