Aloin kirjoittaa iltaisin päiväkirjaa tietokoneella. Siitä on tullut iltojeni lempihetki. Keitän korealaista hunajateetä, laitan soimaan samettisen soittolistan, nostan kissan pois työtuoliltani (vannon, että sillä on jokin kuudes aisti joka kertoo mihin tuoliin aion seuraavaksi istua). Ja sitten vain naputtelen.
Tämä ei välttämättä kuulosta asialta, josta varsinaisesti olisi syytä raportoida, mutta se edustaa minulle suurta onnistumista monellakin tasolla. Ensinnäkin siinä, että olen vihdoin saanut päiväkirjan kirjoittamisesta säännöllisen päivittäisen tavan. Olen kirjoittanut päiväkirjaa on/off koko elämäni, ja tiedän että mitä säännöllisemmin sitä teen, sitä paremmassa jamassa pääni sisäinen maailma makaa.
Mutta ennen kaikkea tämä naputtelurituaali tuntuu voitolta siksi, että olen sen myötä murtautunut ulos jälleen yhdestä pitäisi-vankilasta.
Jos olette yhtään mukana journaling/aamusivut/tajunnanvirta -meiningeissä, olette varmasti törmänneet ajatukseen käsinkirjoittamisen ylivallasta. Joka paikassa muistutetaan, että käsin kirjoittaminen on kaikin tavoin ylevämpää, se kannustaa enemmän luovuuteen ja oman sisimmän syvempään möyrintään, siis kaiken kaikkiaan palvelee kirjoittamisen päämääriä paremmin. Mikä onkin varmasti totta. Mutta se tuntuu myös työläältä ja hitaalta, eikä kynä pysy ajatusten vauhdissa, ja sitten käsikin alkaa krampata… ja sitten päiväkirja jää taas päiviksi tai viikoiksi kirjoittamatta.
Aloittaessani tämän uuden, elektronisen päiväkirjarutiinini olen jälleen muistanut yhden tärkeän seikan:
Paras, toimivin ja “tehokkain” tapa tehdä asioita on se, joka tulee oikeasti tehtyä.
Kamalan usein sitä antaa sen ajatuksen, miten asiat pitäisi tehdä, estää tekemästä niitä lainkaan.
Ja kumpi on pitkällä tähtäimellä mielekkäämpää? Se että tekee kotona 10 minuutin pilatesvideoita vai se, ettei liiku ollenkaan, koska “tehokkain tapa polttaa rasvaa on korkeasykkeinen HIIT-treeni”? (Herrajesta miten monta vuotta jumitin tuossa ajatuksessa, kunnes yhtenä päivänä tajusin että miksi minun pitäisi saati kannattaisi tehdä mitään, mitä aktiivisesti vihaan…?)
Liikunta, syöminen ja työelämä ovat klassisia esimerkkejä elämänalueista, joissa mustavalkoinen ajattelu pilaa hyvät tarkoitusperät. Ehkä niiden kohdalla osaamme siksi jo olla varuillamme, laskea standardeja ja muistaa että tehty on parempi kuin täydellinen.
Mutta päiväkirjan kirjoittaminen on hyvä esimerkki siitä, miten salakavalasti pitäisi-ajattelu tunkeutuu mitä yllättävimpiin paikkoihin, sellaisiinkin joissa “oikealla tavalla” ei ajattelisi olevan mitään väliä. Sain pari viikkoa sitten viestin lukijaltani, joka kertoi inspiroituneensa Instagram-storystani tekemään kirjoihinsa alleviivauksia, ja kertoi ettei ole hetkeen tuntenut itseään yhtä vapaaksi. Siis että aivan, näinkin saa toimia, eikä se hetkauta kenenkään toisen elämää mihinkään suuntaan!
Itse olen viime aikoina alkanut ostaa pakastealtaasta valmiiksi kuutioitua sipulia. Meni tosi kauan, että tajusin että sekin on ruoanlaittoa, vaikka ei tee joka ikistä asiaa alusta asti itse. Mitä enemmän annan itselleni luvan oikaista, sitä todennäköisemmin syön lämpimän kotitekoisen ruoan joka ilta sen sijaan, että sortuisin wolttaamaan.
Tässä siis pohdittavaa tähän viikkoon:
Mitä jätät tekemättä kokonaan siksi, ettet pysty, jaksa, ehdi tai halua tehdä sitä juuri niin kuin se “pitäisi” tehdä?
Sain viime viikolla Instagramin kautta seuraajaltani viestin, jossa toivottiin että kertoisin miten olen selvinnyt pettymyksistä. Viestin lähettäjälle oli nimittäin käynyt kuten minulle kävi viime vuonna: unelmien koti oli löytynyt, kaupat tehty… ja viime hetkellä asunto olikin mennyt jollekulle toiselle.
Kuinka ollakaan, itsekin olin juuri kohdannut kolahduksen. Minun oli juuri silloin tarkoitus olla Tukholmassa vapahtajani Beyoncén maailmankiertueen avajaiskonsertissa, mutta reissu peruuntui. Ja kuulkaa, se pettymys tuntui melkein yhtä isolta kuin sen asunnon menettäminen.
Kuulen ruutuni takaa hymähdyksen – ei kai yhden konsertin missaaminen nyt ole niin iso juttu! Mikä kenties johdattaakin meidät sen lähteille, miksi pettymystä on usein niin vaikea käsitellä. Se mikä on meille tärkeää, ei välttämättä ole sitä muille. Siksi oma pettymys tuntuu usein vähän hölmötä ja lapselliselta, kuin tässä nyt tekisi kauhean numeron jostain maailman mittakaavassa ihan turhasta asiasta.
(Aina ajankohtainen muistutus: 99,99% asioista on maailman mittakaavassa turhia. Se ei tee niistä meille turhia.)
Viestin lähettänyt lukijani mainitsi, että vaikka kodin menettäminen tuntuu musertavalta, siitä ei oikein tee edes mieli puhua kenellekään, koska ymmärrystä on vaikea saada. Useimpien ihmisten reaktio on “tuleehan noita!”
Mietittyäni asiaa tajusin, että itsellänikään ei ole elämässä kauheasti kokemuksia siitä, että olisin saanut täysin vapaasti ilmaista pettymykseni. Useimmiten niin tehdessään saa vastaukseksi jotain siihen suuntaan että no sellaista sattuu, meressä on muitakin kaloja, häntä pystyyn, maailmassa on isompiakin murheita ja niin edelleen.
Ymmärrän hyvin myös tuleehan noita -kuittailijoita ja epäilemättä olen ollut sellainen itsekin. Pettymys on kamalan vaikea tunne. On hiertävän epämukavaa olla läsnä oman pettymyksensä kanssa, ja on vaikeaa todistaa toisten pettymystä. Siksi kai kuittaamme usein muiden pettymyksen jollain rohkaisevalla latteudella ja siirrymme äkkiä seuraavaan aiheeseen.
Ehkä ette ylläty, jos sanon, etten suosittele pettymysten sivuuttamista. Käsittelemättömät pettymykset ovat nimittäin kauheita. Ne jäävät hiertämään ihmisten välille, ihmisen ja elämän välille, ihmisen ja itsensä välille. Ne aiheuttavat kitkaa ja pahimmillaan tekevät katkeraksi. Kaikkein vaarallisimmillaan vanhat pettymykset alkavat ohjata omaa toimintaa ja sitä millaisena näkee maailman. Ei tämä onnistunut aiemminkaan, joten miksi yrittää nytkään?
Itse olen kuitenkin mielestäni aika hyvä käsittelemään pettymyksiä. Harjoitus tekee mestarin, heh heh. Mutta vakavasti puhuen…
Kuinka käsitellä pettymystä – muutama ajatus
Minusta kaikkien olennaisin selviytymisvinkki pettymyksiin on antaa itselleen lupa olla pettynyt. Se on yllättävän vaikeaa, koska suurin osa meistä on sisäistänyt häntä pystyyn -filosofian niin syvästi, että pettymyksen äärelle pysähtyminen tuntuu heti vellomiselta.
Mutta siis: lupa olla pettynyt. Tuntea, miltä se tuntuu, ihan kehossa. Itselläni pettymyksen ensipuraisu tuntuu humahduksena, joka vetää koko kehon lysyyn. Kypsyessään se saa erilaisia muotoja, sekoittuessaan suruun ja kiukkuun.
On muuten myös aika herkullista lausua pettymyksensä ääneen. Ei naamioida sitä minkään noeitäsnytoikeestimitään -pehmusteen taakse, kuten suurin osa meistä tekee. Vaan ihan rinta rottingilla huudahtaa: äh, mä oon nyt niin pettynyt! Yliopiston sitseillä suosikkini oli aina Eino Leinon juomalaulu. Ehkä koska siinä sai huutaa kovaan ääneen: VOI PETTYMYSTEN PETTYMYS!
Pettymyksen, kuten kaikkien tunteiden luonteeseen kuuluu, että se menee ohi kun sen antaa tulla, olla ja lopulta mennä. Esimerkiksi enää minua ei harmita Beyoncé-tapaus (vaikka edelleen kyllä suljen Instagramin valonnopeudella, jos feediini rävähtää kuvia ja videoita kiertueelta. Mutta eilen pystyin jo kuuntelemaan Church Girlsiä samalla kun tein maastavetoja salilla).
Joskus pettymyksen käsittely vie aikaa ja sekin on syytä sallia itselleen. Toisinaan vain täytyy murjottaa hetki ennen kuin on valmis siirtymään elämässä eteenpäin.
Toinen olennainen seikka on se, että pettymys ei koskaan tule yksin. Sen seurana on aina muita tunteita, jotka vaativat oman huomionsa ja joilla on meille oma viestinsä kerrottavanaan.
Usein kaikkein isompiin pettymyksiin liittyy myös valtava suru. Pettymyshän on omanlaisensa menetys. Siinä menettää jonkinlaisen vision tulevaisuudesta, ehkä unelmankin. Unelman menettämistä saa ja pitää surra ihan siinä missä minkä tahansa muunkin tärkeän asian menettämistä.
Pettymykseen liittyy usein myös kiukkua tai suoranaista vihaa. Kiukku voi kohdistua itseensä (miten olin taas niin tyhmä? tai miksi edes annoin itselleni luvan toivoa, että tämä voisi onnistua?) Se voi myös kohdistua pettymyksen tuottaneeseen tahoon, tai yleisesti maailmaan, joka on epäreilu.
Ja koska kaikki tunteet ovat tietoa, pettymyksetkin ovat minusta oikeastaan myös hyvä asia. Ne ovat todiste siitä, että meillä on vielä kyky toivoa ja haaveilla. Uskoa, että tulevaisuudessa asiat voivat olla eri tavalla.
Aloittelijan mieli
Tuntuu että viime vuosina vastustuskykyni pettymyksiä kohtaan on kasvanut. Kohtaan isoja ja oikeastaan varsinkin pienempiä pettymyksiä elämässä nykyään harvoin. Vaikka ihan samanlaisia asioita tapahtuu kuin ennenkin (suunnitelmia peruuntuu, tärkeänä päivänä sataa, kahvi on kylmää ja viini lämmintä), ne hetkauttavat minua tosissaan enää aika harvoin.
Aloin pohdiskella mistä se johtuu, enkä oikein keksinyt muuta selitystä kuin sen, että olen viimeiset vuodet opiskellut entistä ahkerammin itämaista filosofiaa, taolaisuutta, zeniläisyyttä ja mindfulnessia ja pyrkinyt omaksumaan niiden opetuksia yhä enemmän osaksi arkielämääni. Huomaan niiden vaikutuksen salakavalasti, kun yhtäkkiä tajuan etten enää reagoi asioihin samalla tavalla kuin joskus ennen.
Yksi zenin keskeisistä käsitteistä on shoshin, aloittelijan mieli. Se viittaa siihen että pyrkii suhtautumaan jokaiseen tuttuunkin asiaan niin kuin se olis itselle uusi. Ei kuvittele tietävänsä siitä kaikkea, mutta toisaalta ei myöskään aseta mitään valmiita odotuksia tai oletuksia asiaa kohtaan.
Mitä vähemmän asioille (ja ihmisille!) asettaa odotuksia, sitä harvemmin tarvitsee pettyä. Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, kuin olisi luovuttanut elämän suhteen, mutta ei ole sitä, lupaan! Suomessahan meillä on hurmaava sanonta pessimisti ei pety, mutta tässä ei ole kyse siitä. Pessimisti odottaa negatiivista lopputulosta. Aloittelijan mieli ei odota mitään. Pessimistin mielessä on muuri, joka estää näkemästä hyvää silloinkin kun sitä todellisuudessa olisi tarjolla. Aloittelijan mieli on avoin.
Minulla olisi paljon sanottavaa odotuksista vapautumisen elämänmullistavasta taiasta, mutta koska teksti on nyt jo liian pitkä, jätän sen ehkä seuraavaan kertaan. Totean vain, että tarkat odotukset ja pettymykset kulkevat käsi kädessä.
Jälkikäteen mietittynä lähes jokainen iso pettymys elämässäni on ollut jollain tavalla tarpeellinen. Miten useasti olenkin vuosia myöhemmin miettinyt, että onneksi silloin kävi niin!
Usein pettymykset ovat raivanneet pois minulle vääriä asioita, tai pedanneet tietä jollekin vielä paremmalle. (Mietin tätä usein esimerkiksi silloin, kun katselen uuden kotini ikkunasta puistomaisemaa. Sen menettämäni asunnon ikkunasta näkyi parkkipaikka.)
Kenties resilienssiä pettymyksille voisi siis kasvattaa silläkin, että miettii elämäänsä taaksepäin. Mitä hyvää on seurannut siitä, että asiat eivät menneet niin kuin toivoin? Näitä on hyvä pohdiskella tai jopa listata paperille ylös. Ne voivat tuoda lohtua silloin, kun käsillä on tuore, musertavalta tuntuva pettymys.
Toki elämä on tuonut eteeni sellaisiakin pettymyksiä, joissa en ainakaan vielä näe mitään suurta positiivista. (Pienen hopeareunuksen löydän kyllä niistäkin.) Ehkä se paljastuu minulle vuosien päästä, ehkä ei. En tiedä onko kaikella elämässä suurempaa tarkoitusta. Ehkä joskus vain shit happens.
Kuten kaikki vastoinkäymiset elämässä, pettymyksetkin ovat tietysti kasvun paikkoja. Jokainen muistaa ala-asteelta sen yhden hemmotellun luokkakaverin, jolle vanhemmat eivät koskaan olleet sanoneet ei. Se tyyppi oli harvoin hyvää seuraa.
Ajattelen pettymyksistä, kuten muistakin vastoinkäymisistä, että ne ovat eräänlaisia tienhaaroja. Jokaisen pettymyksen kohdalla on edessä valinta. Annanko tämän kovettaa, kyynistää, musertaa? Otanko tämän todisteena siitä, että mikään ei koskaan onnistu? Vai otanko tämän mahdollisuutena oppia ja kasvaa? Ennen kaikkea: uskallanko pysyä pehmeänä ja avoimena maailmalle siitä huolimatta, että (taas kerran) tuli takkiin? Voinko jopa hiukan onnitella itseäni siitä, että uskalsin toivoa?
Ennen kaikkea yritän muistaa, että tänään kokemani pettymys ei määritä sitä mikä myöhemmin on mahdollista, paitsi jos itse annan sen tehdä niin.
Haluan uskoa – valitsen uskoa – että jokainen nenäni edestä sulkeutuva ovi vie minua lopulta kohti juuri sitä, jonka kuuluu aueta minulle. On mahdotonta tietää varmaksi käykö niin – ja siinä kohtaa usko, toivo ja luottamus astuvat peliin.
Odotuksista yritän luopua, mutta toivosta en koskaan.
Erävoitto: taulu seinällä ja kirjahylly saranoiden säätöä vaille valmis!
Viime viikoilta ei ole kummempaa kerrottavaa. Remonttiväsymys painaa yhä enkä ole tehnyt oikeastaan paljon muuta kuin lukenut kirjoja ja katsellut ikkunasta vaihtelevasti ilon ja epätoivon vallassa (tänään pinnalla jälkimmäinen). Ehkä syönyt vähän liikaa suklaata ja juonut just sopivasti – eli paljon – teetä. Mutta ennen kaikkea olen vaan laitellut kotona paikkoja kuntoon.
Remontin loppuvaiheessa on niin paljon kaikkea pientä, jolla on kuitenkin lopulta valtava merkitys. En voinut uskoa, miten paljon asunnon fiilikseen vaikutti esimerkiksi se, että päätin järjestää olohuoneen johtokaaoksen! Puhumattakaan siitä, kun sain vetimet eteisen kaappeihin ja pääsin viemään vähän jo remonttitarvikkeita varastoon.
Viime viikon projektissa pääsin yhdistämään viime aikojen kaksi lempiasiaani eli kirjat ja kodinkunnostuksen, kun teimme Äiti & Eeva-luottotiimillä vihreään huoneeseen kirjahyllyn.
(En ole vielä päättänyt miksi tätä huonetta voisi kutsua, koska se toimii työhuoneena, harrastushuoneena, kirjastona ja siellä syödään myös illallista. Päätin siis ottaa mallia Menneestä maailmasta, jossa jokaisella huoneella oli nimi ja useimmiten se tuli seinien, verhojen tai tapettien väristä. Olkoonkin että Bridesheadin linnassa huoneita taisi olla muutama enemmän kuin minulla…)
Teimme kirjahyllyn palapelinä erinäisistä Ikean tuotteista. Lisään tämän postauksen loppuun tarkan selostuksen käytetyistä materiaaleista sekä siitä mitä teimme, jos jotakuta kiinnostaa samanlainen projekti. (Tekemisen tohinassa en tietenkään taaskaan muistanut ottaa yhtään making of -kuvaa.)
Halusin tähän huoneeseen vähän sellaista englantilaisen kirjastohuoneen tunnelmaa. Olin haaveillut isosta, klassisesta kirjahyllystä, jossa olisi alhaalla kaapit. Ne kuitenkin maksavat helposti tuhansia euroja ja ovat kerrostaloasunnoissa aika painajaismaisia liikutella. Epäilen, olisiko moinen mahtunut edes sisään eteisestäni. Olin nähnyt vastaavia Ikea hackeja somessa, ja koska minulta löytyi jo valmiiksi kolme vanhaa Billy-hyllyä, päätimme rakentaa hyllyn niiden ympärille.
Kaapeiksi valitisimme Ikean valikoimasta Havsta-kaapit, jotka olivat tyyliin sopivat, täyspuiset (!) ja mikä erittäin tärkeää, niissä oli valmiiksi korkea sokkeli, joten sitä ei tarvinnut erikseen rakentaa hyllylle.
Halusin pitää vihreän huoneen jatkossakin vihreänä, joten maalasin hyllyn tismalleen samalla sävyllä kuin seinä. Lopputuloksesta tuli mielestäni hurmaava ja aika ylellisenkin näköinen. Sain tähän huoneeseen juuri sellaista lämmintä brittiläisen kirjastohuoneen tunnelmaa, josta olin haaveillut.
Seuraavaksi tehtävälistalla on säätää kaapinovien saranat (inhokkihommaa, tehokkaasti välttelen) ja asentaa uudet koristelistat katonrajaan. Lisäksi metsästän parhaillani huoneeseen isompaa pöytää ja mattoa.
Lähitulevaisuuden hankintalistalla on vuodetuoli, josta saisi itselle lukunurkkauksen ja yövieraille makuupaikan. Ja jossain kaukaisuudessa siintää haave kakluunin kunnostamisesta takaisin käyttöön. Kyllähän englantilaistyyliseen kirjastoon täytyy saada nojatuoli ja takkatuli!
Lisäksi tarvitaan yläosaan peitelistaa. Valitsin itse hyvin yksinkertaisen höylälistan, koska katonrajaan on tulossa melko koristeellinen lista, mutta jokin leveä profiililista olisi näyttänyt tässä myös upealta!
Irrotimme Billy-hyllyistä sokkelit ja leikkasimme käsisirkkelillä jalat lyhyemmäksi. Jätimme jalkoihin muutaman sentin pituutta, joka jää piiloon koristelistan taakse.
Hioimme kaikki pinnat hyllyistä ja kaapeista pienellä hiomakoneella. Käytimme hiomapaperissa karkeutta 180. Tarkoituksena ei ole hioa kaikkea vanhaa maalia pois, vaan se riittää että pinta on sen verran karkea, että uusi maali tarttuu siihen.
Valitsin, mihin kohtaan halusin kirjahyllyjen hyllylevyt ja merkkasin ne kohdat lyijykynällä. Kaikki muut Billy-hyllyjen reiät ja näkyvät ruuvinkolot kittasimme piiloon Helmi-kalustekitillä.
Kuivunut kalustekitti hiottiin ja kaikki osat maalattiin kahteen kertaan Teknoksen Futura Aqua 20 -kalustemaalilla, jossa on puolihimmeä kiiltoaste.
Maali on sävytetty Tikkurilan värikartan sävyllä V448.
Käytin maalaamiseen pientä mohairtelaa ja ovipeilien reunoihin tarvittaessa sivellintä. On tärkeää pyrkiä tekemään ohuita ja tasaisia kerroksia.
Maalin kuivuttua nostimme Billyt ylösalaisin Havsta-kaappien päälle. Billyt kiinnitettiin kaappeihin takaosasta naulauslevyillä ja pienillä ruuveilla. Tällä kiinnitystavalla kaappien kansilevy säilyi ehjänä, joten hylly on mahdollista purkaa osiin jos sille joskus tulee tarvetta.
Billyjen asetteluun Havsta-kaappien päälle kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, koska Havsta on sentin leveämpi kuin Billy. Kannattaa siis katsoa, että hyllyosan kumpaankin reunaan jää saman verran tilaa.
Billyt kiinnitettiin toisiinsa keskeltä kalusteruuveilla.
Yläosan peitelistat leikattiin jiiriin jiirilaatikkoa käyttäen. Listat kiinnitettiin Billy-hyllyihin pienillä kulmaraudoilla ja lopuksi maalattiin.
Valmis!
Aikaa tähän kannattaa varata pari päivää, sillä kalustemaalissa on pitkä kuivumisaika ja kerroksia vaaditaan kaksi.
