Heroes

bowie

Hänen ansiostaan halusin lähiöteininä pukeutua tekoturkissomisteiseen takkiin ja piirtää silmiin mustat rajaukset. Mutta ennen kaikkea hänen ansiostaan uskalsin tehdä niin, vaikka kaikilla kuului olla Helly Hansenin toppatakki.

Ja kun 15 vuotta myöhemmin pohdin elämäni vaikeinta päätöstä, hän lauloi turn and face the strange niin kauan että uskoin.

Kiitos Bowie, ikuisesti inspiroiva.

And we kissed, 
as though nothing could fall
and the shame was on the other side.


Sunnuntai

Kiitos ystävät kaikista viesteistänne. Niitä on reilun viikon ajan suorastaan ryöpynnyt sähköpostiini, blogin kommenttilaatikkoon, Facebookiin ja Instagramiin. Olen häkeltynyt ja yritän vastata kaikille, mutta jos joku jää, niin tietäkää, että jokaikinen on luettu ja jokaiselle on hymyilty. Toisille jopa vähän itketty. Kaikista liikututtu ja tunnettu kiitollisuutta.

sondag-(1-of-2)

On ollut uskomatonta tajuta, miten monille ja missä kaikissa tilanteissa tämä blogi on ollut tavalla tai toisella läsnä. Viesteissä on puhuttu kosinnoista ja armeijan teltoista. Opiskelijabokseista ja synnytyslaitoksista, Meksikosta ja Joensuusta. Kiitos, on ollut kunnia saada olla hetkissänne mukana, vaikka tietämättänikin.

Viestien lukeminen on ollut ihanaa, mutta haikeaa. Pieni jossittelija sisälläni ajattelee: mitä jos olisin saanut ne kaikki ihmeelliset ihanat taianomaiset viestit jo ennen kuin päätin lopettaa bloggaamisen? Siinäpä ennen kaikkea muistutus itselleni – jos on hyvää sanottavaa, sano. Mielellään heti. 

(Ja nyt harmittaa, että en muistanut perjantaina lounaalta lähtiessäni kehua vuolaasti Latva-baarin punaviinistä lihapataa. Toivottavasti viesti matkaa perille jotain kautta. Oli nimittäin mainio pata.)

sondag-(2-of-2)Mitä muuta kuuluu viime päiviin? Kävin katsomassa uuden Tarantinon ja jouduin toteamaan, että ehkä jo tovin vaikeuksissa ollut suhteeni Tarantinon kanssa on nyt lopullisesti kuopattu. Seuraavana päivänä kävin katsomassa pietarilaisen balettiteatterin versoin Joutsenlammesta. Siinä tarinan alkuperäinen traaginen loppu oli muutettu onnelliseksi. Tanssijat olivat upeita, mutta jäi vähän väljähtänyt maku suuhun, eikä johtunut Finlandia-talon kahvista.

Viikon parhaan taide-elämyksen tarjosikin lopulta oman keittiöni ikkuna. Tänään olen istuskellut laudalla pitkään ja katsellut miten lumi sataa maahan. Jänniä kiertoteitä. Kun hiutaleita katsoo tarkkaan huomaa, että ne leijailevat itse asiassa ylöspäin, heittävät piruetteja (kuin pietarilaiset balettitanssijat konsanaan, jep jep) ja satavat kaikkiin muihin suuntiin paitsi alaspäin. Miten ne koskaan päätyvät maahan ja narskumaan kenkieni alle, sitä en tiedä.


Kannatti

suokki9Kävin taas Suomenlinnassa. Toisinaan sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja maailma pistää peliin parastaan.

Niin kävi nyt. Satuin lauttaan juuri oikeana päivänä ja oikealla kellonlyömällä. Vaatii täydelliset sääolosuhteet, jotta meri tuolla tavalla höyryää – epätodellinen näky. Lautassa tuntui kuin olisin lillunut läpi ison puurokattilan, tai ehkä unen.

Ja että satuin paikalle juuri auringon laskiessa, kun taivas ja lumi hohtelivat hennon pastellisina, samoissa sävyissä kuin vanhat rakennukset… Perillä huurre peitti puut, ja oikeastaan kaiken muunkin. Seinän vierelle unohtuneet polkupyörät, kahviloiden liitutaulut.

suokki7

suokki11

Että voikin ihminen saada elämässään tällaisia lahjoja – täydellisiä hetkiä, jolloin kaikki osuu, ei melkein vaan täysin, maaliin.

Kohmeisin sormin yritin räpsiä tilanteesta kuvia, mutta eiväthän ne näytä kuin kalpean, huonolaatuisen kopion todellisuudesta.

suokki8

En tiedä kummasta loppui akku ensin – pakkasenpuremasta kännykästä vai sormistani. Joten lopulta pistin puhelimen taskuun, puristin kädet kuuman kahvikupin ympärille ja hetken vain kävelin. Katselin. Yritin haukata näkemästäni palan.

suokki6

Viikko on ollut hankala ja uneton, mutta jo pelkästään tämän hetken takia kannatti nousta sängystä, hengittää sisään ja ulos, vetää takki päälle.

Nyt ajattelin avata karkkipussin ja tarttua kirjaan. Maailmassa on nimittäin näemmä vielä yksi Hornby, jota en ole lukenut. Ja monta salmiakkipääkalloa, joita en ole syönyt.

Hyvää viikonloppua!


Narskuu

suokki5On siis talvi. No, varmaan tiesittekin sen jo, jos olette katsoneet ikkunasta ulos tai – kuten minä –  erehtyneet kävelemään ovesta ilman talvitakkia. En omista sellaista, koska pari kesää sitten myin omani kirppiksellä kun päätin raivoissani, etten aio elää enää yhtään talvea Suomessa.

No, kuinka sitten kävikään… on talvi, ja olen Suomessa. Ja jostain syystä kumpikaan asia ei häiritse minua ollenkaan.

suokki3 Teimme eilen päiväretken Suomenlinaan. Saavuimme saarelle samaan aikaan lumisateen kanssa ja tajusin, etten ole ehkä koskaan käynyt Suokissa talvella. Katselin lumisia teitä ja rakennuksia samalla ihmetyksellä kuin toppatakkeihin hautautuneet turistit.

Kylmästä huolimatta kävelimme ympäri saaria, kiipesimme katsomaan maisemia, otimme kuvia, koska Stellan saksalainen vieras halusi nähdä kaiken. En kehdannut sanoa, että varpaani olivat jo irtoamassa jalkateristä kuin poikki napsahtelevat jääpuikot (niin – en omista myöskään talvikenkiä. Saattoivat mennä siinä samassa kiukunpuuskassa). 

IMG_1089

suokki2Kun kaikkien naama helotti pakkasesta punaisena, menimme Doritin olohuoneeseen juomaan kahvia ja syömään karjalanpiirakoita. On onni saada hengailla niin monenlaisten kanssa, seurata vierestä kaikenlaista elämää, kuulla kuinka puutalon ulko-ovi aukeaa, sisään pelmahtaa joukko punaposkisia poikia ja joku huutaa ovelta äiti saaks Emil tulla meille. 

Kun lähdimme, oli jo tullut pimeä. Lumi narskui kenkien alla ja tajusin, etten muistanut, milloin olisin viimeksi kuullut sen äänen. Olen kai elänyt liian monta talvea joko paeten sitä tai poistumatta kaupungin keskustasta – siellä missä kävelyreitit ovat aina valmiiksi tallatut.

suokki4

Tiedättekö, miten äänet ja tuoksut toimivat joskus teleportteina, ja sitä siirtyy hetkessä paikasta toiseen? Pimeä ilta, lumi narskuu kengänpohjien alla… Muistin äkkiä talvet vuosien takaa, kun oli liian vanha kyhjöttämään kotona, mutta liian nuori pääsemään sisälle muualle kuin Mäkkäriin. Miten sitä jaksoikin hytistä ulkona pakkasella kaikki illat – ilman pipoa, tietysti.

Lähiöiden talvi oli kuollutta kuolleempi, ankea, pimeä, ei koskaan mitään tekemistä ja silti… kukaan ei voi tietää sitä tunnetta, jos ei ole kasvanut siellä missä minä, me:

Höyryävä hengitys, seuraavaan bussiin 40 minuuttia, katulampun kelmeä valo. Ja vatsanpohjassa jäätyneitä perhosia.